Kyl mar mää kotti pääse?

Tommottis hän kyseli, lakkaamati. Viire minsan välei. Vissi joku 7-kymppäne naine, kene muisti jo ronklas. Ääni kuulus. Verho oli välis.

TYKSin heräämös me kumpiki maatti. Käven meina eilä ottamas vähä lobot… no, piäne viillon yhte paikka. Mittä nukutettuka. Poiska ei silti päässy, ennenko oli punkas pikkase henkässy ja siamassu heijä kaffettas. Oolprait. Maksu siit peritä. Plörö kyl puuttus.

Kovin traakist se o ihmise elämä. Ja kualema. Jos mukulaikäsel tule lähtö, ni kaik huakaile ett kyl vaa meni seeki elämä kokonas hukka. 5-kymppäne jos vainautu, ni voivoi, niimpal nuari hänki viäl oli. Ja jos kerkki wanhaks, niinko tämäki nainen siin sermin toispualel, ni paikat jo reeras. Dementtija. Punkas makka. Yksinäine ja raihnas. Kyl hänel siin joku pimuki kuulus viäressäs oleva, mut taisi ol maksettu sossutypy eikä mikkä elämänkaveri. Ehken jo olivat hautuumaal kaik tututki.

Live fast, die young. Simmottis jenkki loruile. Sama aikka hän silti kauppaa kärmesöljy ja nuarennuspulveri, ja koitta venutta ittetäs yli saran vuare. Mää epäile, etei hän ossa naura ittelles. Taik ei uskal. Pelkkä vissi, et käy niinko Chapliinin filmis — reppe kirurkin tikit naamast.

Kyl mar wanhuski kottisses pääsi. Ja Irwinki sen jo tiäsi, ett »meillä kaikilla on koti yhteinen». Kotto päi määki tätä naputteli. Sitä yhteist orotelles, sit joskus.

Lasten suusta

»Raha ei o nii tärkkiä, ko viäl on lapsi.»

Tommossi hän aveli, natiaine, tosa meijä lähi-Koon eres. Nätti 9-vuatias ehken oli. Kuulija oli samanikäne sälli, ketä rupeski heti väittämä. Vähäks munt naurutti ko painuin matkoihini. Pikkuvanhuus elää ja voi oikke hyvi. :)

Sit hymy hyytys. Tommottis se käy. Vähä aikka ko mene ni virret vaihtu. Aikusen suust jo kaikuu ihan toiset laulut ja siihe se toivo sit lakka.

Papu itää ja maa pitää

…hoetti me mukulatki. Sillo ei kylläkä mittä papui missä ollu, ei ainaska valminas. Nyte o. Kannatta jemmat!

[Valkoiset pavut tetra]

Valmitteks tehryt ei tiätystkä täsä tönös hapannu, ylensä. Eikä ne kehumistaka juur kaippa, täynnäs EEE-koodei ja tiäs mitä. Mut järjenkäyttöki o sallittu, jopa nykyjäs. Sähkökatkon varalt täytyy torpas ol lootalline varasyämist, ja sit se vähä piänempi osasto: jolsei kerke kauppa taikkei viitti. Hyllynmitta säilyket ja tetraa.

Moont hyvä assia. Heti valmist, kylmänäski. Säilyy pariki vuat. Kastike mukan. Voi ryyrittä millai tykkä: vihanneksei, juureksei, pakastei, magaroonei, ohraa, makkaraa ja elukanliha, sen mukka mitä sattu löytymä. Vekemalli käy hyvi. Joku voi naureskel ett »heti valmist», mut hymy saatta hyyty jos ruppe pulerama itte. Kantsii kauppareissul vilast niit papupakkauksi. Kyljes sanota pari assia. Liotus- ja keittämisaika. Jeh. :D

Hintaka ei polvilles pistä. Tämmäne Pirkka-tetra maksa lähi-Koos rapiat 4 markkaa (11 mk/kilo) ja Liiteri myy samaa kamaa peltipurkis, 3,30 mk (8 mk/kg). Muitaki papui löyty hurumykke. Kidneypapui jos lykkä pyttipannusse, ni vähän on ko poppareit tekis. *bäng!*

Nötkötti, tonnari ja papusatsi. Pitkäl jo pärjä sinkle.

Ajolähtö – on ensipäivä loppuelämän

Jos tarttis meikämannenki valkat se kaikkist tärkkiä eläväkuva, yks ainova, ni kyl mar se täsä olis. Mikko Niskasen Ajolähtö, vuarelt 1982.

Vaikutus oli sillo aikoinas valtsu. Ensiks hohti valkokankas, sit vilkkus telly ja see jälkke ruksutti vireoki ussemma kerra, vuaste varrel. Musikki ei kaikonnu nupist ikän. Elämäni elokuva, pakko sanno.

[Mikko Niskanen: Ajolähtö] Täst alko 1980-luku. Ussemppi vuasi jo olti mökötetty, peljätty ReaGunin ohjuksei, rahjusteltu siipi maas. Pellenki taivas oli täynnäs kuumaa teräst. Taiskan linnut hoilas sayonara. Mut heti ko tämän pätkän alkulaulu kajahta, kuva hiippa kasarmin tuvas, ja pottu koht jo korkata, se on niinko sympoline startti. Uusiks! Täält tulla! Täält tulla, elämä, eikä siält!

Ajolähtö on koskettava, moneltappa. Nuaren ihmise elämäs on ussenki paksuste traamaa ja totisest sitä nähräänki. Vastapainoks heitetä huumorintynkää ja vaalita kauneut. Leffa hohka aurinkko, elämänriamu tunke joka raost ja tulevaisuus on sinivalkone eikä baskase harmaa. Kohtalo kuulemma orotta. No käyrä prkl kattomas, mikä se o…

Piänin syy ei o hianot näyttelijät. Mää erikoisest rakastusi siihe Tainaan (Sanna Majanlahti), ja honasin vast joskus paljo myähemmi, ett hänhä oli kovast samalaine säkkäräpää, ko mun entne suuri rakkaus. Nii se mene. :) Sanna varasta jokase kohtaukses ja olsis ansaittenu Jussi-pokalin. Hianost ne vetää muutki, Nivaki, amatööri.

Sattusin kans olema passelin ikäne. Yhre päähenkilön elämäntapahtumat osus kohral ja muuteski asetelma tuntus kovi tutult. Koulut o takan, intti loppunu. Tyäelämä alkanu. Muijakaveri kainalos. Asvaltti o kuuma, kompassi sekasi, mut johonki päi kaik ova menos. Juokse, villi lapsi. »Isänmaa luottaa sinun nuoruutesi voimaan»…

Niskasen suurtyä. 1980-luvun Käpy. Hiukka huvitta ko vilkase arvostelui, sillo ja nyt. Vissi oli vähä »väärä» tekijä. Kriitikot wanhoi äiji. Mut nuaremma ihmise sialusse se uppos iäks. Alatalo – Rinteen hianot laulut, Koverharin terästehtaat, öljynporauslautat, maalaismaisemat, kirjastoautot ja festarit. Eikä sitäkä mailmaa enä o. 60-luvun pakoreitti vei Maboun tehtail. Nyt juasta netis. Oikkiast elämäst ei juur mittä jäljel.

Pyry, Juuso, Late. Ja Taina. Elämää suuremppi raina.

Viimeinen

Minä niitä halusin kontrolloida. Voittaa, pitää vallassani. Perhe, naapuri. Kylä ja kaupunki. Sitten koko maa. Lopulta kaikki muutkin maat. Ja niin teinkin, kukistin ne kaikki — eikä kukaan minulle mitään mahtanut. Koko maailma, minun yksin!

Viimeinen mies. Tyhjällä rannalla. Huutaa tuuleen. »Minä voitin! Kuulitteko — minä voitin!»

Otin hengiltä kaikki. Sorrutin talot, kuivatin joet, kaadoin metsät; tiristin veret, räjäytin aivot, potkin tuhkat pensaisiin… Viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. — Minä yksin voitin! Yksin. Niin, yksin…