Tolppakenkää ja möykkää – Slade

Lauantai ja tarttis alkaa siivoilu. NEVVVI. Niinpä lätistäänkin ennemmin kepeesti oheisesta opuksesta. Kyseessä on Jukka Perttusen ja Keijo Väistön yhteistuumin väsäämä Slade – hämmästyttävä rock’n’ roll syndrooma.

Slade on kyllä minulle… duoda, jos nyt ei ihan rakas, niin ainakin aika tärkeä ja oleellinen bändi. Kahta combon albumia sahattiin jangsterina kaseteilta non-stoppina ja joka paikassahan Wolverhamptonin ihme oli muutenkin esillä. Silloinen Söösikki piti siitä huolen. Lienee myös autuaasti unohtunut, että vuosina 1972–1975 tämä halveksittu melujengi skabasi Suomen listoilla tasapäisesti sellaisten »parempien» yhtyeiden kanssa kuin vaikkapa Led Zeppelin, Deep Purple, Jethro Tull ja Procol Harum. Mistä se sitten kertoo jääköön toisen jutun aiheeksi.

[Slade-opus: kansikuva]

Tolppakenkää ja karmeaa karjuntaa. Vai oliks muutaki?

Tärkein lätty on vuoden 1972 Slayed? Se on aika lähellä klassikkoa ja esittelee kaikki Sladen musalle oleelliset elementit. Puolet on hurjaa, lähes alkeellista ja apinamaista revitystä. Vastapainoksi löytyy sitten keskitempoisia paloja ja kauniita, melkein beatlemaisia melodioita ja vetäviä koukkuja. Myöhemmän »Everydayn» tapainen killeriballadi ehkä puuttuu, muuuten tyrniä tavaraa edelleen.

»Look at Last Nite» herauttaa yhäkin kielelleni taskulämpimän Vineton ja elävänä erään ehtoon, kun Masun kaa lähdettiin Soliferilla kakspäällä pärtsäämään Koristoon. :-) Muistojen lätty, jota huudatan pieteetillä, ehkä parin, kolmen vuoden välein. Muutoin haalistuisi. Ja yksi tavaramerkki on tietenkin selviö: kummallisesti väännellyt biisien nimet. Again on ’agen’, crazy on muokattu muotoon ’crazee’, etc. Ihan hauska ja aikanaan hyvin toiminut pikku gimmick. Se harmitti heit, mut nauratti meit.

Bashir & Sunnanå: Saddamin uskottu

Lähtökohta oli lupaava: Kukapa tuntisi Saddam Husseinin paremmin kuin häntä vuosikaudet hoitanut lääkäri. Oli siis syytä odottaa aika paljon. Kenties jopa kattavaa kuvaa aikamme »paholaisesta» ja öljykenttien päällä istuneesta hallitsijasta. No niin.

Bashir rakentaa aluksi tarinaa historiaa kerraten. Syntyy kuvaa paitsi Saddamista, myös länsimaisittain hieman kummallisesta ja osin pelkoja herättävästä Irakin kansasta. Tai ainakin sen polttopisteestä ja vallan ytimestä ytimestä, Saddamin hallinnosta.

[Kirjan kansikuva]

Saddam ja hännys… intelligentsijansa.

Saddamin aikaan päästyä joutuukin sitten lukijana usein hämmästelemään. Axel Oxenstierna totesi jo aikoinaan että maailmaa hallitaan vähällä järjellä. Sitä taustaa vasten on aika uskomatonta lukea, millaisilla opillisilla avuilla hallittiin Irakia, parikymmentä vuotta. Lopputulos ei enää ihmetytä. Toisin tuskin olisi voinut käydä.

Päähenkilökin tuottaa pikku yllätyksen. Ehkä olen pahasti länsimaisen (Bushein-Blairin) löysän propagandan uhri, mutta paha kyllä, kirjan sivuilta ei lainkaan pomppaa silmille odotettu ihmishirviö. Ei nyt sentään mikään kultainen perheenisäkään, mutta… mainettaan parempi diktaaattori ehkä. Joko Bashir on liian lähellä kohdettaan tai sitten hän on aitiopaikalta nähnyt jotain mitä muut eivät. Inhimillisen hirmuhallitsijan, ehh?

Demonin osa kirjassa lankeaakin — kuinka yllättävää — Saddamin kahdelle pojalle. Etenkin nuoremmasta eli Udaista piirtyy kolkko kuva. Vaikka mielessä vielä hyvin ovat viime kevään tylyt kuvat veljesten ruumiista, niin häiskien raakuuksista ja tolkuttomuuksista lukiessa kaikkoaa äkkiä viimeinenkin mahdollinen säälin tunne. Vähintään ansionsa mukaan saivat, kulkee ajatus.

Nyrkkiantisankari

Lukaistiinpa opus. Paljon porua, vähän lämmikkeitä. Luulinko muka muuta?

Kyseessä on Jukka Suutarin tekele Sami Helenius – Seitsemäs puolustaja [Johnny Kniga, 2004]. Kirja on jonkinlainen elämäkerta, mutta juttua on aika lailla ihan muusta kuin Heleniuksesta. Kansikuva kertonee oleellisen — Helenius nyrkit pystyssä.

[Kansikuva]

Surullisen hahmon hitari? 7.000. pakki?

Pakko sanoa: jotenkin surullinen kirja. Toki kerrotaan Sami Heleniuksen urasta, mutta pääpaino lipsuu muualle: NHL:n tappelukulttuurin ihannoimiseen. Jääkiekon kanssa väänteleellä on joko hyvin vähän tai runsain mitoin tekemistä. Lukijasta riippuen.

Teoksella tuntuu lopulta olevan yksi, ja vain yksi funktio: oikeuttaa osaltaan kaukaloiden »poliisien» toiminta ja olemassaolo. Näiden puujalkaisten goonien uraa ja »saavutuksia» esitellään perusteellisesti, liiallista kritiikkiä huolellisesti välttäen. Hieno päätelmä tuntuu olevan, että kaukalossa turpiin vetämällä ehkäistään väkivaltaa, ja että oikeasti nämä sankarit ovatkin älykkäitä ja jaloja ritareita, »jotka tekevät vain työtään». Sisso.

En väitä etteikö tämä kirja kertoisi perin totuudenmukaisesti NHL:n sairaasta maailmasta, mutta pitikö aiheesta kirjoittaa yleensäkään ja ainakaan tähän sävyyn. Minä en todellakaan haluaisi — taitokiekon ikuisena ystävänä — yhdenkään juniorin omaksuvan kirjasta huokuvaa viestiä: jos kiekkoilulliset taidot eivät riitä, niin ainahan voi ryhtyä tiedomidiksi.

Suutari kirja ei ole. Oikean jääkiekon ystäville lukukokemus tuottaa vatsanväänteitä, mutta kaukaloiden vähälahjaisia turpaanvetäjiä ihaileville teos on epäilemättä raamattu, katekismus ja koraani.

Valitse itse.

Kunnian kentät – viimeinen paikka

No niin. Pari päivää sitten punkkalukeminen loppui ja tartti alkaa plarata omia kirjallisia käyttöliittymiä. Ja kuinkas sitten kävikään.

Taisin olla syyntakeettomassa tilassa. Ainakin tilapäisesti pahalla katvealueella, sillä lopulta omasta hyllystä jäi handuun vain Kari Levolan Kunnian kentät [Artmix Oy, Pori, 1985]. Ziis.

[Kunnian kentät: kansikuva]

Jaa viiminen paikka? Montax »kam-bäkkiä» niit ny olikaa…

No siis, tekelehän on jonkinlainen rock-reportaasi Dingosta. Söösikki-tason turinaa kundien keikkailusta ja siihen astisesta urasta. Nyt 40+ ikäisenä oli pahoja vaikeuksia pysyä vakavana opusta plaratessa. Sifonkia, nallekarhuja, »Beatles»-hysteriaa… Toisaalta, intoilin kyllä pikkasen itsekin aikanaan *rankkaa punailua*.

Sen verran selailu jätti jotain päälle, että seuraavana päivänä kaivoin ne kaksi Dingo-lättyäni koipussista. Päätin kuunnella läpi vaikka tuskassa, yli kymmenen vuoden paussin päälle. Btw, Dingon lisäksi ei sitten olekaan mikään pahemmin kolissut, kenties Ultra Brata lukuun ottamatta. Mitähän hvettiä sekin kertoo…

Rankkaa, man! Debyytti vielä jotenkin menettelee, siinä on jotain omituista haurautta ja tuoreuttakin jäljellä. Mutta Kerjäläisten valtakunta otti lujille. Totaalisen naurettavaa pseudo-mystiikkaa ja huonoja biisejä. »Autiotalo» on varmasti Suomen rock(?)historian yliarvostetuin styge, mutta eikös vain se jokin aika sitten voittanut jonkin äänestyksen…

Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet

Amerikkaa ja siinä sivussa osin maailmaakin »johtaa» mies, joka on lähes ilmaisukyvytön, alkoholisti, tuomittu rikollinen ja sotilaskarkuri. Mutta kuinka h**vetissä se on mahdollista? Sen kaiken kertoo tämä hauska, opettava, sivistävä ja järkyttävä kirja.

Hyvin amerikkalainen vallankaappaus // Kuolema jauhonaamoille // George hyvä // Idioottien maa // Me olemmme ykkösiä // Pystyyn kuolleet demokraatit.

Tuossa muutamia kirjan lukujen paljonpuhuvia otsikoita. Ei ihme, että Michael Moore aloittaa kirjan varsin pitkällä johdannolla siitä, kuinka teoksen julkaiseminen yritettiin liki kaikin keinoin estää — Vapauden ja Demokratian ihmemaassa. Avuksi tarvittiin peräkylän kirjastonhoitajia (!) ja internet, mutta kun sana lopulta alkoi levitä, niin kirjasta tulikin sitten hetkessä sensaatio. Washingtonin haukkahallituskin saattoi vain seurata vierestä opuksen voittokulkua erilaisilla bestseller-listoilla.

[Stupid White Men: kansikuva]

Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet [2003]

Moore kirjoittaa sopivan amerikkalaisesti; kevyesti, ironisesti ja hauskasti. Silti ei sorruta jenkkityyliseen makeiluun tai »huumoriin» tai ärsyttävään alleviivaamiseen. Mies osaa myös toisaalta perin epäamerikkalaisesti katsoa maataan ikään kuin ulkoa, ilman silmälappuja ja »isänmaallisuuden» riippakiveä kaulallaan. Tässä suhteessa kirja tuokin mieleen erään toisen outsiderin, Keijo Korhosen ansiokkaan teoksen Haavoittunut jättiläinen.

Äijä tietää mistä puhuu eikä säästele mitään eikä ketään. Jopa finskalukijalla alkavat paikka paikoin karvat pörhistyä. Amerikka on murhannut omia presidenttejään. Olisiko outoa, jos tällainen kiusallinen ja estoton, »epäamerikkalainen» rääväsuu kohtaisi tiensä pään syrjäisellä highwaylla, oudoissa olosuhteissa?