Missä hän on nyt?

Kyl sitä vaa ussest ihmettele, et mihe katos moni hianoki näyttelijä. Niinko ny vaik tämä… Louise Fletcher.

Jolsei ny joku tiärä et ketä on hoitaja Ratched, ni kantsii kyl alotta eläväkuvan harrastamine uurestas suara lähtöruurust ja kulkke vankilan kaut. See verra hän kuuluu yleissiwistyksen alueel täsä. Mut panna kolmen pinnan vihje: Oscar. Kaks pinna: Forman. Yks pointsi: Freeman.

Mut ettippäi.

Rupesin muistelema. Ja tutkima. Niit muit leffoi. Tartte sanno et kauhistusin, kert häne prime time kestiki vaa vaivaset pari vuat — oikke jos venutta, ni kymmene. 1974–84. Siihe sit mahtuuki jo ussempi limpo ja pari kalkkunaaki. Aikas hyvi o meinate veretty, jos esim. IMDb valutta elokuval pinnat 2,7/10 ja Maltinin Movie Video Guide ohitta kokonas. Tommosel taval kunnostautus Boris »who» Szulzinger rainallas Mama Dracula (1980). Kummottos mahtoka Louise häne kynsisses joutu?

Vissi on paré, et jätetä likaset yksityiskohrat.

Mut hianost kaikki alko. Eka varsinaine pitkä oli heti Altmanin Varkaita kuten me (Thieves Like Us, 1974). Tommost startti ei moni ota. Mut paha kyl se vuare 1975 Oskari siäl takan reunal ei kerenny eres pölyi kerämä, ko hän jo sortus Boormanin seuraks kyhämä kauhupätkän Manaaja II – luopio (Exorcist II: the Heretic, 1977). Mikä oliki vähä niinko enne. Jatko- ja loppu-ura on täynnäs kaikelaissi avuttomi tekeleit, erikoisest 1990-luku. — Mää kyl epäile häne akenttias täsä. Huano asioitsija on Haliwuudis vähä niinko kehno kirurki, eli kudpai. Taik sit… jos hän onki vähä niinko Ratched, ittekki, omapäine. Pirelly liika hyvi jööt, sanellu assioit. »Ainaska Retfordin kans en tee mittäkä, ja Kruisen kans en eres sitäkä vähä ja se Tser varsin saa haistaa pitkän potoksin!»

Joku sukkela syy täsä piile. Hän o luanteva, ossa hommas. Vahva presenssi. Näyttä ihmiselt eikä barbilt, niinko ne muut, ne starletit, kirurkinkiristämät. No just! Jane Fondue, ei päivääkä ylitte 22; Glenn No-Close-up, 25, kukoistaa ko teini. Meryl Street — härin tuskin 28. Louise se vaa unhotti vaihetta naamas?

Olla silti häpi. Harvempi sitä Oskareit nappa ja klassikkoleffoi teke. Pariki riittä. Urallaki jo kauhia mitta: eka veto 1963, 55 vuat takaperi. Ja erelles mamma vaa painaa, viime vuannaki telly-pätkä. Mittaris seisoo liävät 83. Puutsit kintuis lähretä.

Kotsa pääst. Louise!

Poor Cow(er)

Levyis tuppa olema kannet. Pakkaus myy. Ketä ostaisis lähikaupan maksalooraa ruskias paperipussis?

Väliste joutu antautuma. Täsä esmes o niimpal kauhian 70-lukulaine ja tunnelmalline kraafistus, et pakottusin ostama vaik oli leffa hyllys jo ennestäski. Iltalypsy. Taik jotta. :/

[Ken Loach: Poor Cow]

Simone Signoret

Hän o pikkasen framil ny, tääl Uittamol päi. Tuntuuki hiukka et… Oliskos täsä jotta tuttu?

Torellaki on. Käve taas niinko kymmeni kertoi ennenki. Plarasin elämäkertta ja sitä myäre kauhia hinku kuskat kotti ne leffatki. Kirja sinäns tunttu oleva pikkase kehnopualene, jaarittelevaine ja tylsä. WSOY:n Profiili-sarja on ylensä paré. Toisen kaut, en ol eres pualiväliskä.

Mut häne eläväkuvittes listaa kelppa kyl katto. Etenki sillo aluks, 1940- ja 50-luvuil.

  • Vasten tuulta (Against the Wind, 1948)
  • Intohimojen karuselli (La ronde, 1950)
  • Rakastajatar (Casque d’or, 1952)
  • Pirulliset (Les diaboliques, 1955)
  • Kuoleman puutarha (La mort en ce jardin, 1956)
  • Tilaa huipulla (Room at the Top, 1959)

Eläväkuvei tartte kuulemma ohjatakki. Simone tuskin pääsi valittama. Ratin taakse juaksi sen tapast turhaket ko vaik Crichton, Ophüls, Jacques Becker, Marcel Carné, Clouzot, Bunuel ja Lumet. — He. Passa koitta peräs. No… 1960-luvul ei taso sentäs ihan noin kova ollu. Kelpo jälkke kummiski.

Mun hyllys makka valmitteks noi lihavat. Lisäks löytys ennestäs:

  • Ilotytöt (Adua e le compagne, 1960)
  • Narrilaiva (Ship of Fools, 1965)
  • Puhelu vainajalle (The Deadly Affair, 1966)
  • Palaako Pariisi? (Paris brûle-t-il?, 1966)
  • Tuntemattomat sankarit (L’armée des ombres, 1969)

Viimitteks tosa männä viikol tipahti luukust tämä Synnin palkka (Thérèse Raquin, 1953). Maltan tuskin eres orotta. Mää vaa nii pahuksest tykkään noist ranskalaisist pätkist, enne sitä uutta aalto. Niis mustavalkokuveis on jotta sialukast. Hianout ja elekanssi. Kohtalokkuut.

Niinko Simoneski. Onneks on selluloidit.

Jo on

Pätkähti pari pätkää luukust. Jaakko Pyhälän Jon. Mänttärin Viimeiset rotannahat. 1980-luvu alkupualelt kummatki, just enne juppiaikoi. Telkustki ne aikoinas tuli, ainaski Jon, minkä nappasin narullekki. Tykästelinki.

Kui mahta onnat nyte. Huano ennuste: Kari Väänänen. Heti noist ajoist ettippäi olen hänt dissannu (vaikkei simmost sana sillo ollukka), see verra paha keekoilija. Ketutus vissi alko siit Mollbergin Lammiost, kenet heppu käveli läpitte ja koko leffa kypsä. See jälkke tyyppi nuakkus hapantelemas filmin ja toisenki. Sauhu pakka korvist ko nimenki näke. *prkl*

Onneks piäni vastapainoki. Öljysheikin takia vois koklat. VML kiskase yhre parhaist rooleistas.

Reso

No siis… reso. Ei Reso. Raisio. Resoluutio.

Sukkela efektos. Hommasin klassikkoleffan ja olin häpi ko mikä. Lykkäsin soitinluukust ja rupesin vahtama. Näyttiki jeessilt. Oikia kuvasuhre, färit kohrallas ja… heeeetkone! Eipäs kyll olekka. Kuvas on jotta mäihä.

Jos tihrutta kuvan edgee tarkast, siis simmost rajaa, misä on iso kontrasti (sinivalkone Suami-taivas, musta henkilöletettukallo), ni se ei o terävä. Niis kohris näky pikseleit! Samaltappa ko vaik kompuutteris, jos mene ja suurentta valokuvei joku tommone 500 rosentti. Pikseli pomppa öökonisse.

Mää ihmettele. Ikän enne nähny. Pistinki postii Amatsooni-myyjäl. Siäl varmast nauru maitta.