RiP • Bernardo Bertolucci

Bernardo Bertolucci (1940 – 26.11.2018, 77)

Bertoluccin ura ei ehkä ollut määrällisesti kovin mittava — 16 pitkää ja pari segmenttiä päälle. Merkittävyydeltään ja ajallisesti (1962–2012) sen sijaan kyllä. Prime-ajalta ovat omassakin hyllyssäni seuraavat:

  • Fasisti (Il conformista, 1970)
  • Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972)
  • 1900 (Novecento, 1976)
  • Bertoluccin kuu (La luna, 1979)
  • Viimeinen keisari (The Last Emperor, 1987)
  • Suojaava taivas (The Sheltering Sky, 1990)
  • Pikku Buddha (Little Buddha, 1993)

Ei taida puuttua kuin kaksi. Ja 1960-luvun tuotannoista Partner (1968).

Bertoluccin elokuvissa on jotain kipeää. Ne eivät ole viihdettä, ei varsinkaan alkutuotanto. Niitä ei voi katsoa huoletta. Pitää olla mielentila. Pariisin kiihkoisa tango vaihtuu äkkiä Fiskarsin kympin auraksi, jos samaistuminen Brandoon ei onnistu. Novecenton pituus on haastava. Kuu herättää karuja tuntemuksia. Buddha taitaa sortua Keanu Reevesiin.

Kaikkia en ole nähnyt, en vähään aikaan. Pitänee kehittää ohjelmallinen iltama. Grazie, Bernardo.

Mutta oletko koskaan nähnyt oikeaa työtä?

Daniel Vigne: Martin Guerren paluu (1982). 1500-luvun Ranska. Miäs jättä perhees ja häippäse kyläst. Kymmene vuat kuluu ja äijä tuleki takas. Mitä mahta tapahtu?

tommose eläväkuvan vilasin tosa eilä. Ei sinäns kummonenka, 3/5. Pahemmi ei kans auttanu ett Gerard Depardieu ja Nathalie Baye oli vääris osis. Baye varsin. Vaik mää ole häne fanis ain ollukki, ni täsä hän näytti iha liika viksult et narahtais. Ja see verra nätiltäki, et sojotti ko majakka pesanttien keskel. Blah.

Onneks rainal oliki muit arvoi. Lavastus esmes oli niimpal hyvä et väliste luuli kattovas dokumentti. Samat sanat puvuist. Aika pal tuli miäle Jan Troellin hiano Maastamuuttajat (Utvandrarna, 1971). Kummaski tule simmone tunne, et se mailma ja ne ihmiset, ne on torellissi. Ei mittä Halivuudin puuterinenui. Takkussi kuantaloi ja öökonis kaihi. Molemmis kans näytetti tyäkalui ja tyäntekko eli sitä arkke, misä köyhälistö sillomailmas eleli. Ruåttalaiset raivas peltojas ja kynti sarkojas. Fransmannit värkkäs viinei ja kyhäs kenkki. Oli nii hikiki.

Siit tuliki miäle. Pätkäs oli pari tyrnii paalutust.

»The day the women rule the world — it’s the end of the world».

Nii. Tota me juur toristeta. Ne 1500-luvun ämmät kiahutti huuperii rautapunkas ja pesi pyykkivuaret käsikopelol. Sotki viinimarjoi tynnöris ja kasvatti kauhian lauman kakari. 500 vuat myähemmi kokonaine pohjoismaine kansa vahtaa vaa vehkeitäs. Veltto kretaperä lojuu yliopistokammiossas tutkimas mitä löytyy jalkovälist. Suurt vaarii pirellä huussien määräst. Musta ei ol musta. Mittä ei saa sanno. Jos erhetty, joutuu jalkapuuhu ja seuraa kirkonkirous ja panna. Eiku, see oliki 1500-luvul… No, otetaas toine:

»Reading and writing lead to all kinds of mischief».

Martin Guerre on kerenny matkoillas sotimaanki, ja siks varte hän palatessas ossa lukke ja kirjotta. Suur ihme! Mutei hänkä varmast osannu arvat et mihe se aikanas johta. Lukemal kerkke maisteriks. Syämä marsipaanii ja juaksema pas… sis.

Ihmist ei o luatu näpertämä. Jolsei löyry järkevää ja vyysist tekemist, lanttu mene sekasi. Oikia tyä onki karoksis. Hiki ei missä haise. Parffymi leijaile. Nuar sälli juakse 100 meetri ja kaatu maaha. Notski ei pala jos sähkö mene poikki. 1500-luvun kylä piteli itte järjestyst, mut mukahyvinvointivaltios ainostas MääItte kuikuile verhon takan. »Apua, poliisi, porno katkes!»

Meil istu pallillas yks Martin Guerre. Dikiloikkari. Tuhanne tyrkky orotta vuaroas. Puliveivareitte pirot. Oikkia tyä, sitä näky enä kirjois. Koht neeki polteta.

Havumetsien miehet

Vahtasin tosa eilä westernin. Iha hyvä pätkä, mut taaski otti pattisse se halivuudismi.

Juttu tapahtus 1850-luvun Orekonis. Tämä Orekoni, sehä on se osavaltio, minkä Hiski Salomaaki laulussas kehus nähnees. Siäl Jenkkilän luateisrannikol. Jourutti siis keskel havumetti, mut niinpäs vaa siäl korves tosiäijät tepasteli mäkke ylös alas, niinko suara räätälist olis traijattu. Ja mökinakat — puuteripuna vaa poskillas rusotteli, ko he kretonkeissas liihotteli pellollas. Puuttus vaa sukkanauhat ja korot. Inkkarit pualestas juaksi rääsyis ja otti kuulaa. Prkl. :)

Ei sem puale, se nuari Susan Hayward kelpas kyl pakkelissaki…

Baitövei, onk missä länkkäris ikän nähty suutarei ja räätälei, taik puuceet flintallas tontin kulmas? — Noh, mää orotanki et Jan Troellin rajaseutulänkkäri (Zandy’s Bride, 1974) pane nämä assiat paikalles. Siin o varmastki aika torelline 1800-luku. Siltappa ko Maastamuuttajat-klassikoski. Köyhäl porukal puukenkät!

Tost kert hattuuntusin… ni tutkailinki vähä paremmi noit Villin lännen aikoi. Ajautusin lopultas intresantil sivul. Siäl verratti kaikki kuuluisi platsei siihe milt ne näyttä nykyjäs. Tombstone, Dodge City, Deadwood… Vähäks kyl sukkela, pari townii oli melkkest niinko 150 vuat takaperi. Toine niist oliki simmone boom town. Ihme, ett eres mittä on jäljelkä.

Jaa nii se eilispäiväne eläväkuva, sehä oli tämmäne: Jacques Tourneur — Liekehtivä erämaa (Canyon Passage, 1946)

What 8 Legendary Wild West Towns Looked Like Then and Now

Ajolähtö – on ensipäivä loppuelämän

Jos tarttis meikämannenki valkat se kaikkist tärkkiä eläväkuva, yks ainova, ni kyl mar se täsä olis. Mikko Niskasen Ajolähtö, vuarelt 1982.

Vaikutus oli sillo aikoinas valtsu. Ensiks hohti valkokankas, sit vilkkus telly ja see jälkke ruksutti vireoki ussemma kerra, vuaste varrel. Musikki ei kaikonnu nupist ikän. Elämäni elokuva, pakko sanno.

[Mikko Niskanen: Ajolähtö] Täst alko 1980-luku. Ussemppi vuasi jo olti mökötetty, peljätty ReaGunin ohjuksei, rahjusteltu siipi maas. Pellenki taivas oli täynnäs kuumaa teräst. Taiskan linnut hoilas sayonara. Mut heti ko tämän pätkän alkulaulu kajahta, kuva hiippa kasarmin tuvas, ja pottu koht jo korkata, se on niinko sympoline startti. Uusiks! Täält tulla! Täält tulla, elämä, eikä siält!

Ajolähtö on koskettava, moneltappa. Nuaren ihmise elämäs on ussenki paksuste traamaa ja totisest sitä nähräänki. Vastapainoks heitetä huumorintynkää ja vaalita kauneut. Leffa hohka aurinkko, elämänriamu tunke joka raost ja tulevaisuus on sinivalkone eikä baskase harmaa. Kohtalo kuulemma orotta. No käyrä prkl kattomas, mikä se o…

Piänin syy ei o hianot näyttelijät. Mää erikoisest rakastusi siihe Tainaan (Sanna Majanlahti), ja honasin vast joskus paljo myähemmi, ett hänhä oli kovast samalaine säkkäräpää, ko mun entne suuri rakkaus. Nii se mene. :) Sanna varasta jokase kohtaukses ja olsis ansaittenu Jussi-pokalin. Hianost ne vetää muutki, Nivaki, amatööri.

Sattusin kans olema passelin ikäne. Yhre päähenkilön elämäntapahtumat osus kohral ja muuteski asetelma tuntus kovi tutult. Koulut o takan, intti loppunu. Tyäelämä alkanu. Muijakaveri kainalos. Asvaltti o kuuma, kompassi sekasi, mut johonki päi kaik ova menos. Juokse, villi lapsi. »Isänmaa luottaa sinun nuoruutesi voimaan»…

Niskasen suurtyä. 1980-luvun Käpy. Hiukka huvitta ko vilkase arvostelui, sillo ja nyt. Vissi oli vähä »väärä» tekijä. Kriitikot wanhoi äiji. Mut nuaremma ihmise sialusse se uppos iäks. Alatalo – Rinteen hianot laulut, Koverharin terästehtaat, öljynporauslautat, maalaismaisemat, kirjastoautot ja festarit. Eikä sitäkä mailmaa enä o. 60-luvun pakoreitti vei Maboun tehtail. Nyt juasta netis. Oikkiast elämäst ei juur mittä jäljel.

Pyry, Juuso, Late. Ja Taina. Elämää suuremppi raina.