Ajolähtö – on ensipäivä loppuelämän

Jos tarttis meikämannenki valkat se kaikkist tärkkiä eläväkuva, yks ainova, ni kyl mar se täsä olis. Mikko Niskasen Ajolähtö, vuarelt 1982.

Vaikutus oli sillo aikoinas valtsu. Ensiks hohti valkokankas, sit vilkkus telly ja see jälkke ruksutti vireoki ussemma kerra, vuaste varrel. Musikki ei kaikonnu nupist ikän. Elämäni elokuva, pakko sanno.

[Mikko Niskanen: Ajolähtö] Täst alko 1980-luku. Ussemppi vuasi jo olti mökötetty, peljätty ReaGunin ohjuksei, rahjusteltu siipi maas. Pellenki taivas oli täynnäs kuumaa teräst. Taiskan linnut hoilas sayonara. Mut heti ko tämän pätkän alkulaulu kajahta, kuva hiippa kasarmin tuvas, ja pottu koht jo korkata, se on niinko sympoline startti. Uusiks! Täält tulla! Täält tulla, elämä, eikä siält!

Ajolähtö on koskettava, moneltappa. Nuaren ihmise elämäs on ussenki paksuste traamaa ja totisest sitä nähräänki. Vastapainoks heitetä huumorintynkää ja vaalita kauneut. Leffa hohka aurinkko, elämänriamu tunke joka raost ja tulevaisuus on sinivalkone eikä baskase harmaa. Kohtalo kuulemma orotta. No käyrä prkl kattomas, mikä se o…

Piänin syy ei o hianot näyttelijät. Mää erikoisest rakastusi siihe Tainaan (Sanna Majanlahti), ja honasin vast joskus paljo myähemmi, ett hänhä oli kovast samalaine säkkäräpää, ko mun entne suuri rakkaus. Nii se mene. :) Sanna varasta jokase kohtaukses ja olsis ansaittenu Jussi-pokalin. Hianost ne vetää muutki, Nivaki, amatööri.

Sattusin kans olema passelin ikäne. Yhre päähenkilön elämäntapahtumat osus kohral ja muuteski asetelma tuntus kovi tutult. Koulut o takan, intti loppunu. Tyäelämä alkanu. Muijakaveri kainalos. Asvaltti o kuuma, kompassi sekasi, mut johonki päi kaik ova menos. Juokse, villi lapsi. »Isänmaa luottaa sinun nuoruutesi voimaan»…

Niskasen suurtyä. 1980-luvun Käpy. Hiukka huvitta ko vilkase arvostelui, sillo ja nyt. Vissi oli vähä »väärä» tekijä. Kriitikot wanhoi äiji. Mut nuaremma ihmise sialusse se uppos iäks. Alatalo – Rinteen hianot laulut, Koverharin terästehtaat, öljynporauslautat, maalaismaisemat, kirjastoautot ja festarit. Eikä sitäkä mailmaa enä o. 60-luvun pakoreitti vei Maboun tehtail. Nyt juasta netis. Oikkiast elämäst ei juur mittä jäljel.

Pyry, Juuso, Late. Ja Taina. Elämää suuremppi raina.

Missä hän on nyt?

Kyl sitä vaa ussest ihmettele, et mihe katos moni hianoki näyttelijä. Niinko ny vaik tämä… Louise Fletcher.

Jolsei ny joku tiärä et ketä on hoitaja Ratched, ni kantsii kyl alotta eläväkuvan harrastamine uurestas suara lähtöruurust ja kulkke vankilan kaut. See verra hän kuuluu yleissiwistyksen alueel täsä. Mut panna kolmen pinnan vihje: Oscar. Kaks pinna: Forman. Yks pointsi: Freeman.

Mut ettippäi.

Rupesin muistelema. Ja tutkima. Niit muit leffoi. Tartte sanno et kauhistusin, kert häne prime time kestiki vaa vaivaset pari vuat — oikke jos venutta, ni kymmene. 1974–84. Siihe sit mahtuuki jo ussempi limpo ja pari kalkkunaaki. Aikas hyvi o meinate veretty, jos esim. IMDb valutta elokuval pinnat 2,7/10 ja Maltinin Movie Video Guide ohitta kokonas. Tommosel taval kunnostautus Boris »who» Szulzinger rainallas Mama Dracula (1980). Kummottos mahtoka Louise häne kynsisses joutu?

Vissi on paré, et jätetä likaset yksityiskohrat.

Mut hianost kaikki alko. Eka varsinaine pitkä oli heti Altmanin Varkaita kuten me (Thieves Like Us, 1974). Tommost startti ei moni ota. Mut paha kyl se vuare 1975 Oskari siäl takan reunal ei kerenny eres pölyi kerämä, ko hän jo sortus Boormanin seuraks kyhämä kauhupätkän Manaaja II – luopio (Exorcist II: the Heretic, 1977). Mikä oliki vähä niinko enne. Jatko- ja loppu-ura on täynnäs kaikelaissi avuttomi tekeleit, erikoisest 1990-luku. — Mää kyl epäile häne akenttias täsä. Huano asioitsija on Haliwuudis vähä niinko kehno kirurki, eli kudpai. Taik sit… jos hän onki vähä niinko Ratched, ittekki, omapäine. Pirelly liika hyvi jööt, sanellu assioit. »Ainaska Retfordin kans en tee mittäkä, ja Kruisen kans en eres sitäkä vähä ja se Tser varsin saa haistaa pitkän potoksin!»

Joku sukkela syy täsä piile. Hän o luanteva, ossa hommas. Vahva presenssi. Näyttä ihmiselt eikä barbilt, niinko ne muut, ne starletit, kirurkinkiristämät. No just! Jane Fondue, ei päivääkä ylitte 22; Glenn No-Close-up, 25, kukoistaa ko teini. Meryl Street — härin tuskin 28. Louise se vaa unhotti vaihetta naamas?

Olla silti häpi. Harvempi sitä Oskareit nappa ja klassikkoleffoi teke. Pariki riittä. Urallaki jo kauhia mitta: eka veto 1963, 55 vuat takaperi. Ja erelles mamma vaa painaa, viime vuannaki telly-pätkä. Mittaris seisoo liävät 83. Puutsit kintuis lähretä.

Kotsa pääst. Louise!

Poor Cow(er)

Levyis tuppa olema kannet. Pakkaus myy. Ketä ostaisis lähikaupan maksalooraa ruskias paperipussis?

Väliste joutu antautuma. Täsä esmes o niimpal kauhian 70-lukulaine ja tunnelmalline kraafistus, et pakottusin ostama vaik oli leffa hyllys jo ennestäski. Iltalypsy. Taik jotta. :/

[Ken Loach: Poor Cow]

Simone Signoret

Hän o pikkasen framil ny, tääl Uittamol päi. Tuntuuki hiukka et… Oliskos täsä jotta tuttu?

Torellaki on. Käve taas niinko kymmeni kertoi ennenki. Plarasin elämäkertta ja sitä myäre kauhia hinku kuskat kotti ne leffatki. Kirja sinäns tunttu oleva pikkase kehnopualene, jaarittelevaine ja tylsä. WSOY:n Profiili-sarja on ylensä paré. Toisen kaut, en ol eres pualiväliskä.

Mut häne eläväkuvittes listaa kelppa kyl katto. Etenki sillo aluks, 1940- ja 50-luvuil.

  • Vasten tuulta (Against the Wind, 1948)
  • Intohimojen karuselli (La ronde, 1950)
  • Rakastajatar (Casque d’or, 1952)
  • Pirulliset (Les diaboliques, 1955)
  • Kuoleman puutarha (La mort en ce jardin, 1956)
  • Tilaa huipulla (Room at the Top, 1959)

Eläväkuvei tartte kuulemma ohjatakki. Simone tuskin pääsi valittama. Ratin taakse juaksi sen tapast turhaket ko vaik Crichton, Ophüls, Jacques Becker, Marcel Carné, Clouzot, Bunuel ja Lumet. — He. Passa koitta peräs. No… 1960-luvul ei taso sentäs ihan noin kova ollu. Kelpo jälkke kummiski.

Mun hyllys makka valmitteks noi lihavat. Lisäks löytys ennestäs:

  • Ilotytöt (Adua e le compagne, 1960)
  • Narrilaiva (Ship of Fools, 1965)
  • Puhelu vainajalle (The Deadly Affair, 1966)
  • Palaako Pariisi? (Paris brûle-t-il?, 1966)
  • Tuntemattomat sankarit (L’armée des ombres, 1969)

Viimitteks tosa männä viikol tipahti luukust tämä Synnin palkka (Thérèse Raquin, 1953). Maltan tuskin eres orotta. Mää vaa nii pahuksest tykkään noist ranskalaisist pätkist, enne sitä uutta aalto. Niis mustavalkokuveis on jotta sialukast. Hianout ja elekanssi. Kohtalokkuut.

Niinko Simoneski. Onneks on selluloidit.

Jo on

Pätkähti pari pätkää luukust. Jaakko Pyhälän Jon. Mänttärin Viimeiset rotannahat. 1980-luvu alkupualelt kummatki, just enne juppiaikoi. Telkustki ne aikoinas tuli, ainaski Jon, minkä nappasin narullekki. Tykästelinki.

Kui mahta onnat nyte. Huano ennuste: Kari Väänänen. Heti noist ajoist ettippäi olen hänt dissannu (vaikkei simmost sana sillo ollukka), see verra paha keekoilija. Ketutus vissi alko siit Mollbergin Lammiost, kenet heppu käveli läpitte ja koko leffa kypsä. See jälkke tyyppi nuakkus hapantelemas filmin ja toisenki. Sauhu pakka korvist ko nimenki näke. *prkl*

Onneks piäni vastapainoki. Öljysheikin takia vois koklat. VML kiskase yhre parhaist rooleistas.