Kirjoitte paris

Hellet riittä, mut sama aikka muudan Henry Thoreau istuu metikös ja Pertti Duncker paatissas. Niist kahrest tarttis seuraavaks turist.

Pahaste flintallas huajuva pinkka erinkaltassi opuksi on tähä ikkä mennes tullu plärätty. Elämäkertoi ja romaaneit, hömppä ja assia — ja klassikoit tiätyst. Mut paljo o päässy menemä iha ohittekki.

Mää yhrel tutul rupesin tosa yhten päivän juttelema aika merkillissi. Niinko immossi, etko joskus ain tule miäle et mimmost se olsis assu yksistäs, jossai keskel jorpakko. [Thoreau. Kansikuva] Kaukan muist, ihanko joku alkuasukas!

No eiks tää ruppe hirvistelemä. Niinko et »sää oles Lepäne täsä ny iha hiukka niinko siält puust jo puronnu — et ol sit tainnu lukke simmost Henry Thoreaun kirja ko Elämää metsässä». Sunkka ollukka. Ikän kuullukka. Siit paikast tartti juast lainastosse ihmettelemä.

Nonni. Tämä Thoreau meni vuanna 1845 vissi vintistäs hiukka himmeks. Hän rakensi koijan keskel metikkö ja ryhtys erakoks. Siit kertto kirja.
Mää ole vast sivul 34 (kaik virkket ova kovast pitki ja koukeroissi), mut äijäl o jo siihe päästes aikas intresantei funteerauksi:

Useimmat ylellisyydet ja monet niin kutsutut elämän mukavuudet eivät ainoastaan ole tarpeettomia vaan ne ovat suorastaan esteinä ihmiskunnan kehityksen tiellä.

Ja:

Villi-ihmisten parissa jokainen perhe omistaa asunnon, joka on parhaitten veroinen – – nykyaikaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa ainoastaan puolet perheistä omistaa asunnon.