70-luku rocks ja rules

Niin kuin hyvin tiedetään, wanhan liiton combot Deep Purple ja Uriah Heep paiskaavat keikan Hesassa. Lämmittelyksi Radio Suomi pukkasi teemaehtoon, jossa veivattiin toivebiisejä 2,5 tuntia ja väliin turistiin mukavia/joutavia. Jess.

Pakko sanoo. Kyllä hiostui linssi pariinkin otteeseen ja kaukainen teiniangsti palasi lähes kosketuksen päähän. »July Morning», »A Soldier of Fortune», »Highway Star», »Come Away Melinda», »When a Blind Man Cries» ja läjä muita HIENOJA stygejä. Monet niistä omallakin Kaikkien aikojen rock-biisit -listalla.

Mutta perspektiivitön bomb-fuck-humppapiposukupolvi saattaa nyt kuitenkin siellä jo ulvoa kuorossa, että mikä niissä nyt sitten muka on niin h**tin hienoa ja ihmeellistä. No niin… mikä? Yritetäänpäs kertoa:

BIISIT. Ne on ihan oikeesti hyviä ja ennen kaikkea niissä on selkeä rakenne. Vaikka sanoitukset ovatkin toisinaan keskinkertaisia tai kieli poskessa heitettyjä (»Black Night»), niin monet melodiat ovat todella upeita. Legendaarisia riffejä ja koukkuja puolestaan löytyy varsinkin Purplen biiseistä läjäpäin.

Kaikki myös toimii eli jutut on synkassa, kysehän on rockista eikä etydeistä. Toki varsinkin Heepin biiseissä on monissa alkeellisia sovituksia ja korneja fillejä ja tempot huojuvat ja riittihän niistä aikanaan myös pulinaa. »Tiedostavalla» 70-luvullahan vastakkain asetettiin »asiantuntijoiden» korkealle rankkaama virtuoosimainen ja taiteellinen oikea musa ja rahvaan kuluttama kaupallinen skeida. Mielenkiintoista vain, moniko enää muistaa (tai peräti kuuntelee) niitä »oikeita» juttuja: John McLaughlin, Yes, ELP, Rick Wakeman…

Pistin vai puhallus?

Varoitus, tämä on kevyt spoileri. Tuli näet luettua opus (Christopher Sandford: Sting) ja siitä snadisti turistaan. Jos haluat neitseellisen lukukokemuksen, skippaa koko hoito.

Sandford on kyhännyt tanakasti kamaa: 434 sivua, n. A5 koossa, pokkari. Haastattelujakin on taustaksi pino, mutta stara itse ei ole osallistunut millään lailla, ei edes kässärin tsekkiin. Omalla nimellään esiintyy harva, esipuheen mukaan »koska he joko pitivät Stingistä tai vihasivat häntä tavattomasti.» Jaahas.

Kirja etenee näennäisen kronologisesti, mutta rönsyilee sietämättömästi eikä tautofonialtakaan vältytä. Kustantaja lienee lojunut drinkillä, sillä rankka tiivistys olisi saattanut pelastaa tekeleen. Tai ehkei sittenkään, perusongelma on juuri Sandfordin poukkoileva kirjoitustapa. Kirjan lopussa on tiivistelmä, kronologisessa muodossa. Siitä kun olisi vääntänyt kustakin kohdasta 10-20 sivua jäntevää tekstiä, niin…

Moni kirjailijan päättely pukkaa hikeä, etenkin musiikillinen »analyysi». »Sting on tehnyt kymmenittäin nerokkaita poplauluja», ja tämän ihmeen esimerkkeinä toistetaan läpi kirjan biisejä »Roxanne» ja »Message in a  Bottle». Haloo! Sting on ehkä tehnyt kaksi melkein nerokasta stygeä, mutta ne ovat kyllä »Every Breath You Take» (jonka magiikka sekin piilee lähinnä Summersin hienossa skittariffissä) ja »Walking on the Moon».

Vinyyli – rakastettuni

Tiedän, tiedän toki. Sanon sen Sinulle aivan liian harvoin. Varmaankin sen vuoksi, juuri siitä syystä, lojut niin kovin usein mykkänä hyllyssäsi, vain sadat lajitoverisi lohtuna. Sellaisina hetkinä en kadehdi kohtaloasi.

Ajattelen Sinua silti usein. Etenkin silloin, kun olemme erossa ja joudun tahtomattani kuuntelemaan kaukaisia sukulaisiasi, tavarataloissa tai hisseissä. Kuinka silloin kaipaankaan tuttua ja turvallista rahinaasi — sitä samaa, josta niin kovin usein Sinulle tarpeettomasti huomauttelen.

Tiedän myös, että olet havainnut minun hairahtuneen. Olen koskettanut kilpailijoitasi. Niin, juuri niitä: nuorempia, kiiltävissä ja houkuttevissa muovikuorissaan. Voin vain sanoa puolustuksena, että jouduin erehdytetyksi ja että kokemus oli karmiva. Sisältö oli kovin kylmää ja steriiliä ja tunsinkin välitöntä halua palata luoksesi ja levittää tukevat ja lämpöiset kantesi heti ovella.

Ethän siis huoli, sillä tiedän nyt kaiken ja valintani on varma. Sinun kanssasi haluan vanheta ja ottaa vastaan tulevan. Ratisevat vekkisi eivät minua haittaa, sillä ne ovat elämisen merkkejä. Jaksan kevyesti nousta kohottamaan neulasi ja vaivatonta on vaihtaa puoltasi. Pahviset kantesi rispaantuvat ja kuluvat, niin kuin minäkin, mutta paikkaan ne kaikki kohdat hellyydellä, enkä niitä kohta enää huomaa.

Ja jos kerran, eräänä päivänä, kohtalokas naarmu Sinut iäksi vaientaisi, niin senkin kestän. Minun tarvitsee vain muistella satoja yhteisiä hetkiä ja kaikki on hyvin, jälleen. Vinyyli — rakastettuni.

Rakkauden sieppari

[McClinton: Love Rustler]Et tämä Delbert McClintonin Love Rustler onki sit nätti lätty. Simmost soul-rockabilly-rock and roll-bluussii. Miäletön ääni äijäl ja kaik gubbet soittaa ko tauti. Tekis miäli ulvast, et juaska heti ostama, mut ei sitä vissi mistän löyry, paitti jostai divarist vinyyli.

Ai ett kuka Dilpertti? No se äijä ketä opetti Lennonin soittama huuliharppu!

Nightwish soittel telkus

Tämmöttis sit meni puffama TV2:

»Maailmalla suurta suosiota nauttiva Nightwish piipahti vuodenvaihteessa 2001-2002 Tampereen Tullikamarilla. Raskaan rockin ja hennon Tarja Turusen korkealta ja kovaa -tyylisen laulun sekoitus toimii uskomattoman hyvin. Ohjelmaan on valittu ainutlaatuisen konsertin parhaimmat palat».

Jaahas. No ekakski, mää en ol milläntappa mikkä Nightwish-fani, se niitten tyyli ei vois vähemppä kiinnosta. Mut kert niil o yks tosi hiano balladi, minkä mää peräte olen listannukki, ni tartti koklat. Jos ne vaik pääsis yllättämä.

Mutko ei. Ei sin päinkkä. Huah.

Kippaleit ei erottanu toisistas ko paussi. Kaik samalaist jööti, juur mittä vaihteluu ei ollu. Rakenteetki puuttus: ei hianoi kertsei tai tapporiffei, niitte tilal ol kaikelaist tiluttelu ja syntettist mökä. Sanoist ei saanu tolkku, vissi ei ollu välikskä.

Ei voi mittä, koko hoito luisus hauskam pualel. Meinate, vaik oltti Manses, nii tämä Turune men ja spiikkas tämmössi: »Now you are going to hear some poet».
Eikä hyvist kippaloistka olsis ollu paljo appu, ko pumpun ekovammane trumpali ol lainattu suara siit Spainal Täpist. Kioskii piisas ko Ameriikas ja likemmäs jokast tahti tartti erikses korosta. Kaikkist karmeint ol se passotrummun soittamine: tu-ku-tu-ku, ihan ko konekivärist, vissi heppu tais verel jottai 64-osei.