Putkinotkahdus

Koitin tosa taas hiukka siwistä ittetän. Lukke klassikon. Kuhmuraiseks käve.

Juutas, Rosina, Malakias, Ananias, Repekka… siit se heti alko. Naurettavi nimei. Ärsyttävi! Rosinast tuli miäle rusina ja se Don Kuijoten hevone. Mitä tarttis funderat kirjailijast ketä pistele päähenkilös ämmäl hevosen nime? Sympoliikkaa? Iihahaa vaa ittellens. Mää kyl jo aavistinki, ett toho se sit tyssä.

Ikenet irves mää hinkkasin nafti 100 sivu. Sit tartti lopetta. Kerrontta oli haahuilevaa, maalailevaa, hirast. Tylsää. Maisemakuvaukset ja muut simmoset tuntus teipatuilt; ihanko olis tekijä hakannu kirjan jo valmitteks ja sit huamannukki et berhanas… luanto unhottus kuskat mukka — ja sitäpaitti, tarttis saara yli 500 sivuki, et ruveta puhuma. Klassikost. Tiileskivest.

Kanssi kines. Kuulemiin.

[Jotuni: Kun on tunteet] Mut ans ol. Avasin toiset kannet. Nainen. Novellei.

Jo rupes lyyti kirjottama! Vaik mun piti vaa vilkast jokune sivu, ni oliki pakko ahmast koko 124 samantiän. See verra virkiäst kulki virke. Siis täsä: Mari Jotuni — Kun on tunteet (Otava, 1966/1913).

Pikkase hauskast on, ett he oliva saman aikakaure lapsei. Liki täsmälles samanikässi. Joel Lehtonen syntys 1881, Jotuni 1880. Ja pakko sanno, tämän lukasun jälkke, et kauhia ero on tasos. Jotuni kirjotta hauskan koukeroisest, yllättäväst, sillai… luanolisest. Lause elää. Ihmiset on verta ja lihaa. Jos olla hiljakses, ni latinki on silti kova. Huumori kulkke mukan kans, siäl sokkelois, riviväleis, ilma osottelemist. Juur sillai ko mää tykkä. Sitä se Putkinotko vissi olis kaivannu, ryysyläiste ikiomaa nauruu omal kohtalolles. Vaik sit kolkkooki. Vähä niinko eläväkuvis Milanon ihme (De Sica, 1951) ja Rumat, likaiset ja ilkeät (Scola, 1976).

No juu. Romaani on eri ko novelli. Mut joku ny vaa kosketta sialu, ja toine ei. Jotuni teki munst fanin kertalaakist, ja täytyyki hommat koko tuatanto hyllysse.

Evan Hunter – Poikaviidakko

Tulipa juur hommattu. Eläväkuvaopusten klassikko, luulen.

[Evan Hunter: Poikaviidakko]

Evan Hunter: Poikaviidakko (1963/1954)

kirjan nimi taik kirjailija ei paljo ehken sano. Mut jos paiskata simmone leffan nimi ko Älä käännä heille selkääsi (Blackboard Jungle, 1955), ni jo ruppe kloku soima? Se raina tehti täst kirjast ja sen alkutekstitte takan huuratetti Bill Heilin »Rock Around the Clock». Rokki oli syntyny. Ainaski lekenda.

Alotin eilä lukema. Sujuvast hän kirjotta. Mut kyl munt heti häiritte simmone mikä ryämii siäl rivitte väleis: poliittinen korrektius. Kirja tehti 1950-luvun alkupualel, sillon ko Croucho tunsi Doris Dayn ennenko se oli neitsyt, McCarthy alotteli vainojas, ja tupakki veretti olkkaris puku pääl monot jalas. Amerikka. Lume-elämää.

Toi kaikki teeskentely näkyy täsäki tekstis ja ihan jopa samaltappa, ko aikakauren toises leffakirjas — Täältä ikuisuuteen. Puuttuu roso. Uupuu särmä. Esmes heti alkupääs on kohtaus, misä sankari tule kotti. Mun tartti pompat se ylitte. Se oli juur niinko Doris meet Ronnie, enää puuttus Shirley Temple pinnasänkyst. Juu, kirjailija varmast vaa korosta sitä kuin kauniist idyllist häne päähenkilö startta, mut yli 60 vuat o menny. Liirumi ei iske. Se kismittä.

No, katota. Ehken meno paranee ja traaman kulmaaki kaiveta. Kert ei arvostelu, en pilota. Sanota vaa sen verra, etei sankarin kirjan alus hakema tyäpaikka vissi ol nimeltäs Strömsö. :/

Yksi mätämuna kodissa riittää

[Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat] Tätä olen jonku aikka jo plarannu. Ehtoopöydäl siis makka ja päättää päivät. Sunkka lopulisest…

Luvin tämän nafti 10 vuat takaperi. Heti siis ko sain kotti kannetuks, Martin kirjaston kuappausmyynnist. Kepiät mullat, paitti vasemmiston mulgeeroämmil, ketä ei hianoo kirjastoas pualustanu. Antteks ette saa, ikän.

Mää tykkä mätämunan tyylist. Humööri o simmost hyvin kuivatettuu, pikkase prittiläist, rivitte välis huinivaa. »Pistelee!», sanois varmast eräs äijä. Mutt kyl hän ossa ittelleski naura, sillai mukavaatimattomast. — Eka kolmannes varsin on hersyvä. Ruåttinkieli on nätist hampais ja moni muuki assia ja tyyppi naurutta (taik vtutta). Onneks Heikinheimo ei tiänny yhren kansakoulupressan Nooppelist siihe aikka viäl mittä…

Ainostas yks assia harmitta. Alust saakka. Heikinheimon kiäli on juur simmost luistavaa ja tyylikäst, ko ittekki tahrois naputta, mutko ei ossa. Totisest ei olis tarttenu ammatinvalintunnil istuksi.