Rockpappa muistelee

Eka levytys vuonna 1956. Läjäpäin keikkaa ja lättyjä Suomessa ja USA:ssakin. Kävelevä rockin tietosanakirja. Monien mielestä myös hyvä tai ainoa ehdokas Suomi-rockin »kummisedäksi». Mutta onko Jussi Raittinen rock?

Raittinen ja toimittaja Heimo Hatakka ovat kyhänneet kirjan Muistan vielä vuonna -56, alaotsakkeella Jussi Raittinen muistelee, miten rock tuli Suomeen. Mikäs siinä, kyllä äijä opuksensa ansaitsee. Liki 50 vuotta rockia, rautalankaa, kantria ja ties mitä. Vähempitöisetkin tyypit ovat kirjoihin kuvatut, kuka mistäkin syystä.

[Raittinen: Muistan vielä vuonna -56]

Jussi Raittinen: Muistan vielä vuonna -56 [2003]

Pääpaino on olennaisessa. Monipuolinen musiikillinen ura käydään huolellisesti lävitse ja rocktyöläisen siviilipuolikin saa osuutensa. Lihaksi muuttuu (Juicen) puolislogan »Hän on soittajan vaimo, on soittaja vaimonsa mies». Perheellinen mies pysyy muisteloissaan tietenkin asiassa. Rankoilla rundeilla ehkä limua toisinaan terästettiin ja pöydän alta vielä tilattiin, mutta mitään MEGAjyrkisensationeja lukijan on turha odotella.

Toimittaja Hatakan ote on huolellinen. Vähän liiankin — teksti on paikoin kuivan ja akateemisen tuntuista. Mies lienee havainnut asian kyllä itsekin, sillä kirjaan yritetään saada elämää erilaisilla jipoilla. Jussilla mm. on paikoitellen omia slangiosuuksiaan ja kollegat heittelevät snadeja kommenttejaan. Erilaisia best-listauksiakin ripotellaan, samoin kaikenlaista pikkusälää kuten kuvia levyistä ja lehti-ilmoista.

Kaikki hyvin? No ei ehkä ihan. Esillepano ei oikein maistu. Tuntuu siltä että kirjan taitolle on kaapattu turhan suuri rooli.

Koko on ärsyttävän epäkäytännöllinen: 22,5 cm x 22,5 cm. Neliömäinen möhkäle, jonka lukeminen on vaivalloista — muoto ei istu käteen. Mainittujen kikkojen satunnaiselta tuntuva levittely tekee kirjasta levottoman ja hajanaisen tuntuisen; katse ei löydä sivuilla kiintopisteitä. Sen seurauksena myös kirjan käyttö hakuteoksena muuttuu lähes mahdottomaksi. Tieto on haettava ensin sisällysluettelosta.

[pinkki lodju]

Ketä täst otta tolku?

Värien käytössä ollaan osittain metsähallituksen puolella. Valtaosa info-laatikoista muuttuu vähänkin heikossa valaistuksessa täysin lukukelvottomaksi, sillä kontrasti uupuu (ks. lodju oikealla). Itseriittoinen taiteellisuus on siis mennyt lukijalle annettavan informaation edelle. Tämmöinen on kyllä mielestäni aika anteeksiantamatonta.

Mutta tärkein eli asiatieto on tietysti kunnossa. Ja koska kirjan ajallinen kaari päättyy vuoteen 1976, on jatko-osakin luvassa. Hyvä niin. Kyllä Raittinen sentään sen verran on rock. Odotellaan mielenkiinnolla, mutta vaihtakaa nyt helvatussa se graafikko. :o

Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet

Amerikkaa ja siinä sivussa osin maailmaakin »johtaa» mies, joka on lähes ilmaisukyvytön, alkoholisti, tuomittu rikollinen ja sotilaskarkuri. Mutta kuinka h**vetissä se on mahdollista? Sen kaiken kertoo tämä hauska, opettava, sivistävä ja järkyttävä kirja.

Hyvin amerikkalainen vallankaappaus // Kuolema jauhonaamoille // George hyvä // Idioottien maa // Me olemmme ykkösiä // Pystyyn kuolleet demokraatit.

Tuossa muutamia kirjan lukujen paljonpuhuvia otsikoita. Ei ihme, että Michael Moore aloittaa kirjan varsin pitkällä johdannolla siitä, kuinka teoksen julkaiseminen yritettiin liki kaikin keinoin estää — Vapauden ja Demokratian ihmemaassa. Avuksi tarvittiin peräkylän kirjastonhoitajia (!) ja internet, mutta kun sana lopulta alkoi levitä, niin kirjasta tulikin sitten hetkessä sensaatio. Washingtonin haukkahallituskin saattoi vain seurata vierestä opuksen voittokulkua erilaisilla bestseller-listoilla.

[Stupid White Men: kansikuva]

Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet [2003]

Moore kirjoittaa sopivan amerikkalaisesti; kevyesti, ironisesti ja hauskasti. Silti ei sorruta jenkkityyliseen makeiluun tai »huumoriin» tai ärsyttävään alleviivaamiseen. Mies osaa myös toisaalta perin epäamerikkalaisesti katsoa maataan ikään kuin ulkoa, ilman silmälappuja ja »isänmaallisuuden» riippakiveä kaulallaan. Tässä suhteessa kirja tuokin mieleen erään toisen outsiderin, Keijo Korhosen ansiokkaan teoksen Haavoittunut jättiläinen.

Äijä tietää mistä puhuu eikä säästele mitään eikä ketään. Jopa finskalukijalla alkavat paikka paikoin karvat pörhistyä. Amerikka on murhannut omia presidenttejään. Olisiko outoa, jos tällainen kiusallinen ja estoton, »epäamerikkalainen» rääväsuu kohtaisi tiensä pään syrjäisellä highwaylla, oudoissa olosuhteissa?

Koodikirja

[kansikuva] Petteri Järvinen julkaisi äskettäin opuksen Salausmenetelmät. Mikäs siinä, hyvä kirja. Ehkä mielenkiintoisemmin samaa aihetta kuitenkin käsittelee Simon Singhin teos Koodikirja [1999].

Singhin lähestymistapa on enemmän historiallinen, perspektiiviä luova. Alussa mm. maalaillaan kiehtovasti miksi Maria Stuartin nuppi putosi ja millainen merkitys salakirjoituksella on ollut erilaisissa sodissa. Tärkeimmät salaamismenetelmät tietenkin käydään perusteellisesti läpi, mutta myös niiden luojat henkilöinä tuodaan hyvin eläviksi.

Selväksi myös käy salauksien keksijöiden ja ratkaisijoiden ikuinen kilpajuoksu. Moni menetelmä on aikanaan julistettu ratkaisemattomaksi, mutta kuinkas kävikään. Tietokoneiden myötä siirryttiin tietysti uuteen aikaan ja lopulta haaveillaan jo kvanttiratkaisuista. Entä onko jo keksitty ratkaisematon salakirjoitus?

Kantsii lukea jos aihe kiinnostaa.

Kirjastoauton kimpus

Jolsei joku viäl tiärä, ni meil Turus päi huristele lainastoauto. Siwistyskaupunki!

Niit autoiha ruksuttele (viäl toistaseks) kaks ja ne kiärtele ympär ämpär lähiöit jakamas opuksi ja aviisei. Ilma maksamist. Nyte meinata pistä vähintäs toinen kärry lihoiks tai ainaski rukat uusiks aikataului ja pysäkei. Et kyl tuleki säästö! Pistä pahaste vihaks.

Käyttäjis o tiätty paljo senioreit ja opiskelijoi ja tyättömi ja muksui, ja muit semmotti joil se o iso henkireik elämäs. Mut mitäs nää tän mailma pokoMOLOhvit siit välittä, nehä voi millo vaa pan sihteri hakema ittelles kaupast minkä kirja vaa. Ja varma kans o, et jos ny anneta peräks ni se mopili ei ikän takas tu, jämpti o.

Perkkeles, tartte vissi alkka väsämä yleisöosastokirjotust.