Jalkapallon EM-kisat 2004 osa I

Fudiskisat sitten alkoivat ja yhäkin kipristellään ilman tellyä. Tiukille ottaa, myönnetään. Vaan ehkei mikään ihme: vuodesta 1978 on jokaikinen tositurnaus vahdattu, eikä olisi helpolla uskonut että tuohon putkeen breikki voisi iskeä.

Pahinta kutkaa toki viilentelee se ikävä tosiseikka, että YLE:n selostajakolmikossa edelleenkin hortoilee eräs Veli-Erkki. Kolmaosa tarjonnasta kokee siis kättelyssä luonnollisen poistuman. Eikö sitä prkl milloinkaan saada sieltä sysätyksi eläkkeelle [huoh]… :o

Jääkiekon MM-kisat 2004 – jälkeilyä

Lätkän MM-skabat ovatten sitten kalkkiviivoilla. Helkkarin hyvä ja who cares.

Totisesti ei löytynyt soffalla mitään fiiliksiä juuri missään vaiheessa. Summasen habitus, tyyli ja joukkueen täydellinen värittömyys lannistivat wanhan friikin heti kättelyssä. Huoh.

Naurettavasti hypetetyn »uuden pelitavan» ja »joukkueena pelaamisen» näkyvin tulos toteutui ikävällä tavalla. Kaikkinainen luovuus oli kuristettu hengiltä ja peli-ilo loisti poissaolollaan. Niinpä parhaimmistoa (heh) olivat tietenkin sellaiset tasapäät kuin Peltonen, Jokinen, Niemi ja Hentunen. Eivät herrat Karalahti, Hagman, Rintanen, Pirnes tai (käsittämättömästi vetkuteltu) Viuhkola. Minkäänlaista väriä ei ilmiselvästi ollut lupa tunnustaa.

Ei hyvät herrat. Minä EN halua nähdä robottimaista puolustamista ja ilotonta puurtamista. Semmoista voin katsella narultakin, entisen DDR:n otteluja. Haluan nähdä semmoista kuin 1994 keväällä: menevää, vauhdikasta ja ja tekemisen iloa pursuavaa lätkää. Curre-henkeä! Silloin en piittaa, vaikka ei tulisi mestaruutta tai edes mitaleita. Henkevä esitys lodjussa on tärkeämpi kuin väkisin väännetty »tulos».

No niin. Jos Summasen kaudella (muka) nähdään moista, lupaan imaista ne wanhat DDR-nauhani. Hyvästi, no hard(ly any) feelings.

Jääkiekon MM-kisat 2004

Taitaa ikä jo painaa, ei jaksa innostuu. Tosin osansa lienee ylöspanollakin, monet pikkujutut haittaavatten. Wanha kellarissa valittaa…

Aloitetaanpas kisastudiosta. Tarttee sanoo, että aloin paiskoo kamoja heti kättelyssä. Kuka hitto YLE:ssä keksi raijata sinne Loora »Räpsy» Ruoholan. Amatöörien puuhastelulla on toki arvonsa, mutta meikä kyllä arvostaisi perusteellista lajituntemusta, sujuvaa ulosantia ja luontevaa olemusta.

Looran hermostunut ja taitamaton sähellys sai hamuamaan heittovälineitä ja kaukosäädintä. Kummastakaan ei tietenkään ollut apua. Vierailevat pelaajat pelastivat pokerillaan ja rutiinillaan täyskatastrofin, mutta ei naurattanut. Paitti ehkä sitten kun lukaisin iltalehdykkää. Kas siellä venyi joku Olli Koivusalo — nimensä kunniakkaita perinteitä noudattaen — aivan tappavan viiltävään analyysiin:

[Ylen] osaaminen henkilöityy kisastudiota emännöivään Laura Ruoholaan. Hän on asiallinen, työhönsä perehtyvä ja tv-ruudussa harvinaisen luontevasti esiintyvä huippuammattilainen.

Haloo! Huippuammattilainen? Turha kai sanoakaan että kofeet purskuivatten rinnuksille. Ja monttu jäi apposen ammolleen kun jo seuraavassa lauseessa selvisi, että vertailukohteena oli — ei enempää eikä vähempää kuin — »Nelosen teennäinen» Viivi Avellan…

Ari Mennander – Pasi Mennander: Leijonien tarina

Paksu ja raskas on opus ja korealta näyttää Sakukin kannessa. Mutta tuliko kunnon kakku vai silkkaa silkkoa? Löytyykö painavaa sanottavaa ja fiksussa muodossa. No katotaas.

Hetihän se on sanottava: eipä voi tulosta juuri kehua. Toisaalta olen jäävi, sillä kypsyin pahasti jo kahlattuani tästä tekeleestä hädin tuskin kolmasosan. Kuinkas näin pääsi käymään mutta lapsikin on kaunis?

[Leijonien tarina: kansikuva]

Leijonien tarina

Kaksi asiaa käy ylitse muiden ja niiden myötä uppoaa tämä tiiliskivi. Alusta lähtien hyppää feisille Helsinki-keskeisyys ja loput lukuhalut huvettaa sekavuus. Koomista juhlavuuttakin on tarjolla.

Pääkaupungin navan ympärillä pyöriminen ei tietenkään ole yllättävää, tekijät huomioiden. Ei myöskään huonosti salattu yksinpurjehtija Harry Harkimon nuoleskelu ja suitsutus. Edes alkellista analyysia herran tekemisten seuraamuksista tai kritiikkiä ei esitetä. Kenen leipää mutustelet.

Vaikka edellisen sulattaisikin, ei totaalista sekavuutta sentään. Tämän kirjan taitto ja juttujärjestys on ilmeisimmin suunniteltu jonakin lauantaiehtoona Storyvillen looshissa ja korjailtu tylyssä koistisessa seuraavana iltapäivänä. Mikään muu ei selitä käsittämätöntä poukkoilua aiheesta ja vuosikymmenestä toiseen. Loistavasta aiheesta huolimatta nautittavaa lukukokemusta ei missään vaiheessa synny. Sen sijaan lukija alkaa kiusaantuneena vääntelehtiä ja lopultaa ääneen huutaen ryntää huoneesta.

Tappara on perästä

Meinaan, nääs, SM-liigan play offissa Tapparan porrrrkkananpurijat lähtivät rannoille haaveilemaan börsistä ja näkemään valveunia ylämummoista. Jess.

Kyseessähän oli Tepsin tuleva vastustaja ja Tappara olisi ollut perin kolkko vaihtoehto. Elysèe olisi kumissut autiona ja ilmaistikettejä olisi jouduttu jakelemaan rekoilla pisin toreja ja turuja. Eipä sillä, että aikoisin itse Artukaisiin suunnistaa, mutta kuitenkin…

Mansen helmessä(?) on aina ollut jotain kovin luotaantyöntävää. Ehkä se on se murre. Ainakin ne värit, oranssi ja sininen, saavat aikaan väristyksiä. Kuinka tyylitöntä! Eikä Unto Jutilan naurettava saarnaaminen MTV3:ssa ole ainakaan tilannetta petrannut.

Mutta kepeet mullat. Pluussi tulee vastaan ja kyllä ilmassa on tiettyä värinää kun vastassa ovat valmennuspuolella Jukka Koivu ja Hantta Virta. Kummallakin on pumpun paikalla melkoisen kokoinen Tepsin logo, joskin Hantan kohdalla koko on arvatenkin pienentynyt, kulissien takaisten sählinkien vuoksi.

Pluussi lienee kehnon kauden jälkeen nosteessa ja janoaa yllätysvalmiiina runkosarjan ykkösen päänahkaa. Sori, nou wei!