Koodikirja

[kansikuva] Petteri Järvinen julkaisi äskettäin opuksen Salausmenetelmät. Mikäs siinä, hyvä kirja. Ehkä mielenkiintoisemmin samaa aihetta kuitenkin käsittelee Simon Singhin teos Koodikirja [1999].

Singhin lähestymistapa on enemmän historiallinen, perspektiiviä luova. Alussa mm. maalaillaan kiehtovasti miksi Maria Stuartin nuppi putosi ja millainen merkitys salakirjoituksella on ollut erilaisissa sodissa. Tärkeimmät salaamismenetelmät tietenkin käydään perusteellisesti läpi, mutta myös niiden luojat henkilöinä tuodaan hyvin eläviksi.

Selväksi myös käy salauksien keksijöiden ja ratkaisijoiden ikuinen kilpajuoksu. Moni menetelmä on aikanaan julistettu ratkaisemattomaksi, mutta kuinkas kävikään. Tietokoneiden myötä siirryttiin tietysti uuteen aikaan ja lopulta haaveillaan jo kvanttiratkaisuista. Entä onko jo keksitty ratkaisematon salakirjoitus?

Kantsii lukea jos aihe kiinnostaa.

Finlandia!

Tellyn uutisissa näköjään äsken oli aiheena Suomen kansallislaulun mahdollinen vaihtaminen.

Tuosta ei edes kahta kysymystä. Meikähän on jo vuosia propagoinut tästä aina tilaisuuden tullen ja ihan ilmeisistä syistä.

1. Nykyinen on biisinä perin keskinkertainen ja surkeuden kruunaa aivan h***vetillisen täydellisen istumaton sanoitus. Tältähän se kuulostaa:
»Oi maamme Suoooomi syyyyyyyynnyinmaa… Kuin koooooootimaa tää pohjoineeeeeeeeeN…
Ja niin edelleen, korvaa vihloo…

2. Kakun kuorrutuskin perin hapan: Viron laulussa on sama melodia… [sic]

Mutta Finlandia! Kerrankin, todellakin, Ihan Jotain Muuta. Sibben aivan hillitön veto; jumalaisen pateettinen melodia, jonka surumielisyys kuvaa tätä katajaista kansaa enemmän kuin mikään. Sanoituskin toimii, joskin korjaillakin voitaisiin. Ja vaikka tämmöisenkin loistokkuuden pystyy aina julkisesti tuhoamaan joku maijapaavonen tai muu merkonomi, niin vähät siitä. Jess!

Vaihtoon ja sassiin.

Leskisen tiilitehdas

Kymmeniä lättyjä ja satoja biisejä. Kirjoja, lehtiartikkeleita, suomennoksia ja muita tekstejä. 50-vuotisjuhlakonsertti ja patsas torilla eli hyvät naiset ja herrat: 30 vuotta Juice Leskistä. Mutta miksi meikä wanha diggari ei ole enää aikoihin innostunut?

Satuin ehkä sentään syntymään sopivasti, sillä olin teini-ikäinen liuhuletti kun Juice julkaisi ekan levynsä vuonna 1973. Efekti oli kokolailla rankka ja toipuminen kesti kauan eikä ehkä tapahtunut lain. Naureskelin Einarille, riisuin jumpperin ja osallistuin Syksyn säveleen. Veivinkin heitin ja kuoppasin Paperitähtiä, mutta tunsin jo Myrkytyksen oireet ja aloin elää Kaksoiselämää. Lopulta halusin hypätä koskeen. Mikä meni pieleen?

[Per Vers, runoilija | etukansi] Päällimmäinen tunne taitaa olla, että biisit eivät oikein ole kestäneet aikaa. Tai juicemaisesti: aikaa ei ole kulunut riittävästi. Kenties juuri siksi ne alkuaikojen styget ovat edelleen kuunneltavia, ja viimeiset 15 vuotta — muutamia poikkeuksia lukuunottamatta — lähes yhdentekeviä.

Satunnaisia helmiä on toki putoillut (esim. »Pienestä pitäen», »Siniristiloppumme»), mutta kyllä ne hautautuvat muun keskinkertaisuuden alle. Eikä tilannetta tietenkään pahemmin paranna maestron vuosien myötä yhä ohuempi ja kapea-alaisempi vokaalisuoritus.

Entä olisiko sitten niin, että Juice kyhää melodisia ristisanoja. Parhaimmillaan ne ovat todella taidokkaita ja kehnoimmillaankin pesevät kuustoset kuusnolla, mutta yhtäkaikki edessä on ristikoiden kohtalo. Kun on aikansa ihastellut nerokkaita riimejä ja sutkauksia, huomaakin olevansa tyhjän päällä. Mitään ei jää.

Suurmiehiä

Tunnetun tarinan mukaan Paavo Väyrynen kysyi lekuriltaan voiko vitutukseen kuolla. Eipä delannut. Mutta kun nykyisin ilmestyy ruutuun Silvio Kim Lipponen, niin huomaa ihmettelevänsä onko mies joutunut useinkin esittämään saman kysymyksen.

Peili on naarmuton ja kuvastus siinä puhtoinen kuin Busheinin omatunto. Vain maailma on vinossa. Kaikki ovat kaunaisia, ei ole keskustelua, lehdistö harrastaa jahtia eikä kukaan ymmärrä, että vain P. W. Lipposh tietää miten maailma makaa.

Mulla hiukan valuilee väreet. Miten noin iso mies voi olla noin pihalla? Ja kai siihen ihmeelliseen EU-virkaan nyt pääsee vähemmälläkin pätemisellä?

Joulu uhkaa

Tänään se jo iski, lievä paniikki.

Kakskyt vuotta on treenattu joulun välttelyä, mutta aina vaan vaurio uhkaa. Vaikka ilmeisimmät vaaran paikat toki on helppo kiertää (Turun keskustan hullunmylly ja markettien inferno), niin kaksi nimeä pukkaa hikeä. Jesse ja Jakke. Oma skidi ja kummikundi. Mitä hittoa taas niille hommaisin…

Seis! Sentäänkin liioittelen. Ei se nyt niin vaikeeta ole, heh. Jotain oleellista ehkä kuitenkin kertonee. Millainen hermoraunio sitä mahtaisi olla jos valuisi majoriteetin tasolle, ryhtyisi rahtaamaan (rih)kamaa kaikille sukulaisille ja sisaruksille ja frendeille ja naapureille ja sille äijälle veneen alla. Tai peräti vaivaamaan taikinoita, raijaamaan kinkkuja ja kuusia, imuttamaan villaboksereita, hukuttamaan lattioita. Kaks viikkoo sekopäistä ravia, vain jotta voisi target-ehtoona puolikuolla ja alkaa hautoa kostoa kirotuille tyypeille jotka eivät kuitanneet lahjaa päittäin.

Ei prkl. Joulussa pitäis olla merkintä K-15. Mutta nou hätä, sinkkuelo näyttää jälleen (etu)puolensa. Taidanpa vain raapustella puhdepuuhina muutaman omatekoisen cardin, hommata pari lahjakorttia ja nakata roskan postiin. Par tuntti ja förttis tröbö! Trala-la-laa…