70-luku rocks ja rules

Niin kuin hyvin tiedetään, wanhan liiton combot Deep Purple ja Uriah Heep paiskaavat keikan Hesassa. Lämmittelyksi Radio Suomi pukkasi teemaehtoon, jossa veivattiin toivebiisejä 2,5 tuntia ja väliin turistiin mukavia/joutavia. Jess.

Pakko sanoo. Kyllä hiostui linssi pariinkin otteeseen ja kaukainen teiniangsti palasi lähes kosketuksen päähän. »July Morning», »A Soldier of Fortune», »Highway Star», »Come Away Melinda», »When a Blind Man Cries» ja läjä muita HIENOJA stygejä. Monet niistä omallakin Kaikkien aikojen rock-biisit -listalla.

Mutta perspektiivitön bomb-fuck-humppapiposukupolvi saattaa nyt kuitenkin siellä jo ulvoa kuorossa, että mikä niissä nyt sitten muka on niin h**tin hienoa ja ihmeellistä. No niin… mikä? Yritetäänpäs kertoa:

BIISIT. Ne on ihan oikeesti hyviä ja ennen kaikkea niissä on selkeä rakenne. Vaikka sanoitukset ovatkin toisinaan keskinkertaisia tai kieli poskessa heitettyjä (»Black Night»), niin monet melodiat ovat todella upeita. Legendaarisia riffejä ja koukkuja puolestaan löytyy varsinkin Purplen biiseistä läjäpäin.

Kaikki myös toimii eli jutut on synkassa, kysehän on rockista eikä etydeistä. Toki varsinkin Heepin biiseissä on monissa alkeellisia sovituksia ja korneja fillejä ja tempot huojuvat ja riittihän niistä aikanaan myös pulinaa. »Tiedostavalla» 70-luvullahan vastakkain asetettiin »asiantuntijoiden» korkealle rankkaama virtuoosimainen ja taiteellinen oikea musa ja rahvaan kuluttama kaupallinen skeida. Mielenkiintoista vain, moniko enää muistaa (tai peräti kuuntelee) niitä »oikeita» juttuja: John McLaughlin, Yes, ELP, Rick Wakeman…

Helppo nakki

Guruilla on tunnetusti ikioma maailmansa. Lueskelin lokakuun Mikrobitti-lehdykkää, jonka kannessa seisoo reppavasti: »Mandrake 9.1 — näin asennat Linuxin helposti». Ja sitten seurasi aiheesta yksityiskohtaisia ohjeita kuusi (6) sivua. LOL

Oikeastihan Linuxin asentaminen on viidakko, jossa halpahallin machete tylsyy kättelyssä. Kiintari on osioitava ja vermeitten ajurit ja yleensäkin yhteensopivuus on tsekattava pilkuntarkasti. Ja kuten jutussakin todetaan, lopulta »Asennus onnistui tai sitten ei».

Mutta vielä hauskemmaksi artikkelin »helppous» muuttui kun jostain mieleni sopukoista hiipi esiin sana Lindows. Muistin väärin. Se ei ole se proggis, jonka avulla voi Linuxin päällä pyörittää Windows-ohjelmia (joka on Win4Lin), vaan ihan oikeasti helppo Linuxin versio. Ja netistäpä löytyi myös aika vastustamattomia kehuja: LindowsOS 4.0 Reviews ja etenkin The Inquirerin LindowsOS 4.0 – A better Lindows than Linux?

Perhana, johan alkoi kiinnostaa. Saisikohan noista toimivan systeemin? Ongelma on, että pitäisi voida käyttää myös monia graafisen alan ohjelmistojen winkkuversioita, joten tarvittaisiin sekä Lindows että Win4Lin ja molemmat maksavat rahhaa. Ja paljonkos sitten käyttö hidastuu? Tulisko silti lisää vakautta win98:n käyttöön? Hmm…

Tottisalmen perillinen

No voi meitin Tanjushkaa. Typy ei tykkää tulla julkisesti tentattavaksi ja heti alkaa itku. Moinenhan vain osoittaa, että kinkulla on sittenkin älliä. Eduskunnan kyselytuntihan muuttuisi Karpelan myötä blondin teurastusbileiksi, kompetenssi kun uupuu.

Olisi toki mukavaa saada jatkoa saippuasarjalle Keskustan nuorekkaat ja rehelliset dorikset tekevät sen. Valitettavasti Kepun likaisilla wanhoilla äijillä vain ei liene enää varaa kansan viihdyttämiseen. Harmin paikka. Mutta sittenkin… Seis! Kässäri uusiks:

»Minä rakastan Teitä. Minä RAKASTAN Teitä. Ja tulin — pyytämättä.»

Jo hiljentyisi sali. Jo punehtuisi pyövelin paksu niska ja kirpoaisivat puukot pehmenneistä käsistä. Tule esiin, Tanja…

Arkut auki!

Vähät verokalentereista. Kais näät tiesitte, että nykyjään kansalainen voi halutessaan saada vahdattavaksi omat potilastietonsa sairaaloista, veloituksetta kerran vuodessa.

Puuhaakin toki riittää. Tiedot kun eivät ole olemassa keskitetysti missään (onneksi, vielä?), vaan niitä joutuu erikseen hakemaan kustakin paikasta. Pari kirjekuorta on paluuna luukusta tungettu, nopein tuli parissa päivässä.

Historia herää mielenkiintoisella tavalla eloon, tulee ikään kuin päivämäärineen eri tavalla todeksi ja kertoopa käytetty kielikin omasta ajastaan. Ei nyt järin dramaattista, mutta intresanttia kyllä. Muistinpa toki, että aikoinaan yläasteen viimeisellä luokalla (vieläpä viimeisenä päivänä), kävi koulujen välisessä fudismatsissa kylmät: oma sentteri vetäisi boltsintavoittelutilanteesa täysillä otsikkoon. Valkoinen leimahdus, verta ja nurmikkoo. Pikku paniikkia, hälinää ja taksin odotteluu Malmikaren Hantan kanssa. Mutta myös:

290572 Hartiala/mh:

Tänään koulussa voimistelutunnilla jalkapallo-ottelussa saanut toverinsa jalkapallokengästä kovalla voimalla vas. silmäänsä. Luomiin tullut haavoja ja poika tuodaan heti poliklinikalle. Tultaessa valittaa kovaa päänsärkyä joka tuntuu takaraivolla. Samalla hieman pahoinvointia. Ei tajuttomuutta.

Toveri?… ehh… (Kiitti vaan, Lehtovaara). No ei vaiska, täys vahinkohan se oli. Mutta verinen nurmikko on jäänyt ikuisesti mieleen, samoin se että muut lähti kesälomille ja meikä viikon verran zoomaili TYKSin yläkerroksen ikkunasta suvea suloista ja jo joutui armas aika — yhdellä silmällä. Kävihän siellä sitten lohduks koulun pienimuotoinen delegaatio mr. Lehtovaaran johdolla, kehittelemässä piinallisen tunnelman:

No terve. Tultti sit niinko kattoma sunt… Et joo tota, emmä niinko sitä tarkottanu, osus vaa.
– No äää, sattuuha sitä.
Joo, tota tos olsis suklaat ja kukei.
– Joo kiitti vaa.
[silence]
[silence]
[silence]
Nonni, ne vissi jo orottele tual, tartte lähte.
– Joo, moi vaa.
Terve sit.

Oikeasti kävi tuuri. Ois voinu lähtee näkö. Hrrrr. Mutta seuraavaks, mitähän mahtais löytyy vaikkapa kyttälaitoksen arkuista? :b

Pistin vai puhallus?

Varoitus, tämä on kevyt spoileri. Tuli näet luettua opus (Christopher Sandford: Sting) ja siitä snadisti turistaan. Jos haluat neitseellisen lukukokemuksen, skippaa koko hoito.

Sandford on kyhännyt tanakasti kamaa: 434 sivua, n. A5 koossa, pokkari. Haastattelujakin on taustaksi pino, mutta stara itse ei ole osallistunut millään lailla, ei edes kässärin tsekkiin. Omalla nimellään esiintyy harva, esipuheen mukaan »koska he joko pitivät Stingistä tai vihasivat häntä tavattomasti.» Jaahas.

Kirja etenee näennäisen kronologisesti, mutta rönsyilee sietämättömästi eikä tautofonialtakaan vältytä. Kustantaja lienee lojunut drinkillä, sillä rankka tiivistys olisi saattanut pelastaa tekeleen. Tai ehkei sittenkään, perusongelma on juuri Sandfordin poukkoileva kirjoitustapa. Kirjan lopussa on tiivistelmä, kronologisessa muodossa. Siitä kun olisi vääntänyt kustakin kohdasta 10-20 sivua jäntevää tekstiä, niin…

Moni kirjailijan päättely pukkaa hikeä, etenkin musiikillinen »analyysi». »Sting on tehnyt kymmenittäin nerokkaita poplauluja», ja tämän ihmeen esimerkkeinä toistetaan läpi kirjan biisejä »Roxanne» ja »Message in a  Bottle». Haloo! Sting on ehkä tehnyt kaksi melkein nerokasta stygeä, mutta ne ovat kyllä »Every Breath You Take» (jonka magiikka sekin piilee lähinnä Summersin hienossa skittariffissä) ja »Walking on the Moon».