Nightwish soittel telkus

Tämmöttös men puffama TV2:

»Maailmalla suurta suosiota nauttiva Nightwish piipahti vuodenvaihteessa 2001-2002 Tampereen Tullikamarilla. Raskaan rockin ja hennon Tarja Turusen korkealta ja kovaa -tyylisen laulun sekoitus toimii uskomattoman hyvin. Ohjelmaan on valittu ainutlaatuisen konsertin parhaimmat palat».

Jahas. No ekaksi, mää en ol lainkka mikkä Nightwish-fani, se niitten tyyli ei pal kiinnost. Mut kert niil o yks tosi hiano balladi, minkä mää peräte olen listannukki, ni tartti koklat. Jos ne vaik pääsis yllättämä.

Mutko ei. Ei sin päinkkä. Huah.

Kippaleit ei erottanu toisistas ko paussi. Kaik samalaist jööti, juur mittä vaihteluu ei ollu. Rakenteetki puuttus: ei hianoi kertsei tai tapporiffei, niitte tilal ol kaikelaist tiluttelu ja syntettist mökä. Sanoist ei saanu tolkku, vissi ei ollu välikskä.

Ei voi mittä, koko hoito luisus hauskam pualel. Meinate, vaik oltti Manses, nii tämä Turune men ja spiikkas tämmössi: »Now you are going to hear some poet».
Eikä hyvist kippaloistka olsis ollu paljo appu, ko pumpun ekovammane trumpali ol lainattu suara siit Spainal Täpist. Kioskii piisas ko Ameriikas ja likemmäs jokast tahti tartti erikses korosta. Kaikkist karmeint ol se passotrummun soittamine: tu-ku-tu-ku, ihan ko konekivärist, vissi heppu tais verel jottai 64-osei.

Värikuulapelei Jämsäs

Tuli taas kuunnelttu Ylenaikast ratijost, ko siäl paasas wanha jäärä Hannu Taanila.

Tartte arvosta äijät aikka lail. Viäl o senttäs joitai tyypei ko sano asjat niinko ne o eikä nualeskel kiäl ruskijan joka suuntta. Näit Leif Salmenei ja muit alkka vaa ol surkkia vähä.

Emmä meinannu usko. Meinate, ekaks Taanila kertos et meneilläs o sotaveteraaneitte rahakeräys. Me murhetutti kummakki ko me huamatti et tämä »hyvivointtisuami» o hoitanu asjat nii hyvi, et raha jouruta kerjämä ovelt ovel. Huah.

Mut tokaks se luk pitkä rotla, mikä oli ollu jossai lehres ja sama mikä löytys sit netiski: (jaaha, linkki ei pelaa, tartte laitta sit koko juttu tähä).

Räjähdetehostein pelattava värikuulapeli sulkee teitä Jämsässä

Jämsän Olkkolassa suljetaan kolme paikallistietä lauantaina, kun alueella pelataan koko päivän kestävä värikuulapeli. Suur-Törni -niminen peli tuo paikalle 100 toispaikkakuntalaista pelaajaa eri puolilta maata, jopa Virosta. Usean hehtaarin pelto- ja metsäalueen käsittävällä pelialueella käytetään myös tehosteräjähteitä sekä kuljetetaan pelaajia traktoreilla. Pelin eri vaiheissa palavat ja lentelevät ilmaan myös pahnapaaleista rakennetut bunkkerit.
Tieosuus Alhojärventie 20-Aitalantie sekä Lopeistontie välillä Kytöojantie-Alhojärventie on suljettuna kello 10-20 välillä. Alueella oleville kiinteistöille pääsee valtatie 24:n kautta Alhojärventietä.

»Alueella liikkuminen ilman asianmukaisia suojavarusteita on ehdottomasti kielletty. Pelaamaan kyllä pääsee ilmoittautumalla aamulla paikan päällä», kertoo Anssi Mennala pelin järjestävästä Jämsän Paintball Oy:stä.

Värikuulaspelissä kaksi joukkuetta pyrkii eliminoimaan vastapuolen ampumalla lajia varten kehitetyillä kuulapyssyillä. Väriaineella täytetty liivatekuula jättää selvän merkin osuessaan. Suojamaski tarvitaan sillä kasvoihin osuva kuula voi tehdä pahaa jälkeä.

Suurpelissä pyritään valtaamaan mahdollisimman suuri alue. Apuna käytetään pelialueen bunkkeriverkostoon sijoitettuja sakkikelloja, jotka kumpikin osapuoli yrittää saada omaan aikaansa.
Mennala arvelee, että lauantaina ammutaan noin 200 000 kuulaa ja räjähdyksiä kuuluu yli 20. Sunnuntaina pelataan jälkipelit, mutta pienemmällä porukalla ja ilman tiesulkuja.
(Nettisivu: Splatweb)

Yhteiskunnallinen Johtaja

Suame elitil o paljo kaikelaist kiirust ja tärkkiä puuhha. Eilänki ne taas jakeliva toisiles palkintoi, oliva näet kaivanu jostai esil anssioitunei kanssalaissi. Tai siis kavereitas. Voi ol et muutama siäl ol prenikoitte mittanenki (jos simmossi kerta jaka tartte), mut kyl mää hiukka ihmettele taas:

Yhteiskunnallinen Johtaja -palkinto: Sinikka Mönkäre.

Mitä mää ole missannu? Mitä merkillist on tämä eukko saanu tehryks, enkä mää ol lainkka huamannu?

Pommit paukkuva

Pikkase vaja tuntti sit luk tekstitelkus, et Vaasan keskustas o paukahtanu jossai autos pommi. Koko kylä eristetty. Kuskist tuli vainaa.

Eilän pualestas Jyväskyläs yks sälli sai tarppekses ja sulkkeutus kerrostalokämppääs tynamenttii kainalos. Kaik evakuoitti. Seriffi neuvotteli, turha tyä: PAM! Äijä hospitaalii ja siäl myähemi henk poijes.

Kui must tunttu, et tämmöne o jo kovi tuttu ja et tämmöst kaikke mää ole orottanu jo piremmä aikka. Ai miksvarte. Siks et Suames o jo kauva ollu huano ol. Kansa — se oikkia, voi helvati huanoste. Kaikkie tarttis ol nuarei ja kaunei, viksui ja filmattisi; inrivirualistei ja oman elämäs sijotuspankkiireit. Yksilö o kaik ja muu ei mittä ja kaikkist vähite o syyt ol vanha tai vaivane.

Tänään liikenteessä kuolee/jonkun teräsvartalo.
Vieläkö meillä on kaljaa?

[Juice ja Mikko: 3.30 (1975)]

Kaikkist paha o siltti se, et Suamest puuttu se tärkkein asja: RAKKAUS. Kellä ei vissi enä ol aikka simmosse turhuutte, ko tartte juast kiäli vyän al kumartama markkinataloure alttaril. Täytty ol tehokas ja tuattava ja hopotta kännykkä — vaik unisas. Ain o pakko ol tavotettavis ja valmin ryntämä takas liukuhihnal, 25 tuntti vuarokaures. Mut mihi oikestas o kiire?

Päivä kulki rataansa aivan kuin se olisi halunnut valaista jotakin työtäni: äsken oli aamu ja katso: nyt on ilta, eikä mitään muistamisen arvoista ole tullut tehdyksi. En tosin laulanut niin kuin linnut tekevät, mutta hymyilin itsekseni epätavallisen hyvälle onnelleni.

[Henry Thoreau: Elämää metsässä (1846)]

Vuokko Niskanen – mieheni Mikko ja minä

Kaik tuntteva Mikko Niskase. Hianoi ja ei-sit-nii hianoi elävikuvi, näytellykki ittetäs o ja kirjoi o kirjotettu. Mut mitä sano entne vaimo, Vuakko Niskane.

Oikkestas täsä on kyse päiväkirjoist, niitte julkamisest. Tämä Vuakko Niskane ko oli Mikkos kans avioliitos par vuat (1974–76) ja sillo aikanas valuttel paha ja hyväki olotas kirjottamal, äijäl ko ei pahast päässy mittä juttelema. Päiväkirjoist o raakattu poijes pahimpi toistoi, mut vissi kaik tarpeline mukan o. Ain väliste Vuakko kommentoi ja ihmettele jutui »kakskytviis vuat wanhempan».

Mul tule täst opuksest jollai tappa simmone olo, et kaik o niinko kovi tuttu — deja vuu. Ja ett niinko viärekkäiste o hiukka tylyste laitettu Hyvä ja Viksu/Kurja ja Ilkjä.

Hyvä ihmine yrittä kaikkes. Kuunttele ja ymmärtä, pitele huusholli, pyärittä maailmatas ja uskoo, et kyl se äijä tost viäl muuttu ja asettu platsilles. Mut huano ihmine onki Suur Taitteija, eikä enemäkses tiär olsiskos penska vai aikkune. Kiukuttele ja tiuski, tahto koko aja huamiot ja torem puhuminenki ruppe unhottuma. Lopultas Taitteilija mene liija pitkäl ja hyväki ihmine saa tarppekses. Ero tule.

Nii, ei mul tos — Hyvä ja Huano — ol paljoka ironija täl kertta, mut lainausmerkeis ne tiätyst tartte ymmärttä. »Hyvä» vaik niinko tykkä ko kaikil mene mukavaste, koitta auttakki eikä paljo puhu paska. »Huano» tuijotta oma napatas, ei pir väli mistä vastuust tai moralist, o ain oikkias ja kaikil kare ja yrittä het kampitta jos vaa voi.
Meinate, mul o käyny melkoste samal taval ja mää ymmärrä Niskast oikke hyvi. Molemppi.

Mut mikä ain saa Hyvä ihmise luulema et toine muuttu? Vaik toine olsis ihmisen liki mulkk! Vaik iha selväst oltas eripari. Miks varte se Hyvä ei ala käpytel toisse suunta, ei vaik ossa jo pualiks arvat et tuho täss o eres?
Emmääkä sillon kerra osannu, mää tein just niinko Vuakko Niskane. Puhusin ko ruuneperi, koiti jelppi ja ymmärttä, tuhlasi aikka ja rahoiki. Verin kaht reke. Mitä tul palkaks? Paskaset käret ja liia pitkä tarina tähä.