Omaa multimediaprojektia suunnitellessa tuli pälyiltyä kirjaston tarjontaa. Noin niin kuin malliks, että mitä EI kannattais tehä. Ettei pyörää uusiks. No niin…
Hyllyy selaillessa sitten tietty yks romppu putosi lattialle. Valmis. Ne kannen surkeet kiinnitysnastat hajosivat ja tekele meni dead. Kiroiltuani aikani idiootteja insinörttejä havaitsin joukossa ihan fiksunkin innovaation. Yksi kotelo oli näet — pahvia. Jess.
Täydellinen muoto: ekologinen (kierrätysmatskua), kevyt, vähemmän tilaa vievä ja ajan patina vaan parantaa ulkonäköä; vähän niin kuin wanhoissa vinyyliplattojen kansissa. Vaan miksi niitä sitten ei juuri ole käytössä? Annas kun arvaan: bisnes- ja markkinatalous (lue: kapitalismi) jyllää. Varmaan h**vetin hyvä tinki kun koneet sylkee lakkaamatta muoviskeidaa tuutin täydeltä.
Entäpäs se muovikotelon ergonomia tai sen puute. Insinörttivihaa kehitteleiksee ihan vaivatta sitä mukaa kun yrittää tunkee sitä kirottua lehdykkää sen kannen nastojen alle. Mutta tarkemmin ajatellen, sehän on aiwan täydellinen formaatti: muovimusaa muovikansissa muovityypeille.
Ai niin, se hyllyn sisältö. Löytyhän sitä kaikenlaista, aika pöyristyttävääkin. Mm. Turun yliopisto oli puuhannut kasaan sinänsä näyttävän (Majakka tms.) härdelin ja pilannut sen sitten totaalisesti: kaikki linkit toimivat hiirieleillä, naksauttamatta, siirtämällä vain hiiri kohteen päälle!
Hah… tuloksena katsojaurpo saattoi hetkenä minä hyvänsä huomata pullahtaneensa ihan minne tahansa, esim. nettiin tai ulos koko ohjelmasta [sic]. Nördeillä oli varmaan rakennellessa hauskaa… [huoh].
