Keskistain gälätys

Hohhoija. Pannas tyähommat sivusse ja pälätetä. Kirjoist. Mikä ylläri.

Niinkos hyvi tiäretä ni keräilen matkustamisopuksi kans. Nyte o punkkalukemisen simmone ko Martti Valkonen: Harharetki Kreikassa, vuarelt 1969. No juu, pikkase harhane onki. Tartte vissi lopetta pualivälisse. Muute olsis oikke kiva lukke matkamisist 40 vuat takaperi, miälenkiintoses maaski, mut pahus senttäs. Äijä sortu selittämä MAISEMI. Nätti 70 rossa tekstist jaanata et kummossi ova vuaret ja talot ja kukkaset ja järvet ja rotkot. Ähh! Kreikkalaiset, siis inehmot, nee täsä kiinnostais. [Harharetki Kreikassa] Maissemi ny voi vahrat färikuvakirjoistki jos tykkä.

Tairan pan… pistä kiarto, onneks ei liikoi maksanu.

Toinenki pettymys. Juicen Räkä ja Roiskis naisissa (1997). Muns o vissi vikka mutei puronnu kyl olleska, pualivälis tul jo mitta täyte. Pilkut o tiätyst paikallas ja kaik muuki näyttä oleva kohrallas, mut mittä imu taik hinkku ei vaa kehkeyry. Sitäpaitti plarasin siin rinnal Ernon teost Yksinäisyys ja uhma (1984), ja onsse ero aikast kokone. Erno naputta talourellisest ja vetäväst ja hianost, ei meina lukemistas saar lopetettu. Nii se käy. Mut mää olenki jo kauva ollu sitä miält et Juicelt putto roitit: häne tuatantos ei kestä ajahammast yhtikä.

Lue lissä…Keskistain gälätys

Piti. Lukea. Kirja.

619 sivua olisi ollut tarjolla. Musiikillista historiaa ja ajankuvaa. Kypsyin kohdassa 49.

Varoitusta tarjottiin. Esipuheessa kirjan tekijä jo myöntelee, kuin kätensä pesten, että »en kuitenkaan ole ollut varsinaisesti kirjailija». Se käykin äkkiä selväksi. Miksi sitten piti ryhtyä?

[kansi] Silmiäään piti hieraista jo »intron» eli esipuheen sivulla viisi (sic). Tekstin rakenne ei menisi läpi peruskoulun ainekirjoituksessa:

Neljä peräkkäistä kappaletta ja ensimmäisessä yksi virke.

Toisessa yksi lause.

Kolmannessa, yksi virke, kolme lausetta.

Neljännessä kaksi lausetta. Kaikki neljä kappaletta liittyvät aiheensa perusteella toisiinsa.

Jotta tuho olisi kättelyssä liki täydellinen, niin varsinaisen tekstin sivulla kaksi (ehh) tarjoillaan heti tällaista:

Lue lissä…Piti. Lukea. Kirja.

Kun taivas putoaa

No ei sunka mun taivas. Mut kyl tartte ihmetel. Luvin tosa juur yhre viime hankintani. Jorma Palo: Nils Gustafsson ja Bodomin varjo.

T otisest ei käy Gustafssoni katteks. Ensiks äijä hakata aikoinas telttaretkel henkihiäveri [Jorma Palo: Nils Gustafsson ja Bodomin varjo] ja kolmest kaveristas tule vainait. Sit mene 44 vuat, ja yhtäkki tinanapit ruppe uurestas »tutkima» juttu. Ja kyärämä hänt!

Olsis oikke kiva ol kärpäsen keskurikospollarin katos. Mikä helvatti heit mahro ruvet vaivama? Jäik lääkket ottamati vai tulik napattu ouverdoussi jetsonsteroni? Ainaski koko härski härdeli kerto jotta surulist finnin teknolokiauskost, taas kerra, ja et o tosi siistii kävel meetri ilmas. Et »nykko meil o tämä DNA-tutkimus», ni kaik mailma assiat voira selvittä. Ziis…

Onneks oikeures ol tolkullissi tyypei.

Pal enemppä en viittikkä urputel, ennenko saan lujettu Palon toise opukse, Bodomin arvoitus. Tilasin ja makson juur. Mut tämä verra vois ihmetel: murhil ol aikanas kaks kovi torennäköst tekijä, herr Assmann taik hra »Kioskimies» Gyllström — taik molemmat. Kummakki lykkä jo koiramputke. Mut teltast o hävöksis erelles paljo tavari. Gyllström täytti pihallas kaivom pari päivä murhitte jälkke. Hautarauhat ei pal painanu ko kytät kaivo 2004 kaik kolme luurankko ylös, mut piänt surkkiaa kaivoo ei vaivauruttu avama, viäläkä.

Miks varte?

Pelle Miljoona: Elossa ja potkii — the Elämäkerta

Spoileri, ethän lue jos haluat neitseellisen lukukokemuksen.

Odotuksia oli. Pellen esikoisromaani Buddha Blues oli aikanaan mukavahko kirjallinen avaus ja tietenkin hra Miljoona on ollut minulle tärkeä musiikillinen vaikuttaja. »Moottoritie» pitää edelleenkin kärkisijaa Kaikkien aikojen kotimaiset albumit -listallani. Vaan kuinkas kävi.

[Elossa ja potkii - the Elämäkerta]

Ei pahemmin maistunut. Opus on kovin sekavan tuntuinen. Jonkinlainen tajunnanvirtatekniikka vissiin on ollut tavoitteena, mutta valittu tyyli ei ainakaan minua vakuuta. Kerronta hajoaa kummalliseksi valutukseksi.

Miljoonamies on myös kehitellyt jonkinlaisen uuden, vähintäänkin omaperäisen »Pelle-kielen». Se on merkillinen sekoitus stadin slangia, itämurretta, englannin ja espanjan fraaseja ja ties mitä. Vähän saman tapaista vääntelyä kuin Remulla. Moni varmaan diggaa, mutta minusta kaikki on jotenkin kikkailevaa, liian tietoista: että »vaikka Haminasta ollaankin, niin stadia pistelen vakuuttavammin kuin Hulkko ja pannaanpas vielä koko juttu potenssiin». Pelle Miljoona vetää Pink Floydia! Seuraa vieraantumista, ainakin täällä Aurajoen raukoilla rannoilla.

Valituista tyylikeinoista varmaan johtuu varsinainen kompastuminen. Pellen kerronta ei oikein anna tilaisuutta samastua tapahtumiin. Vaikka kaikki oleellinen uran varrelta käydäänkin lävitse, on ote koko ajan jotenkin kovin ulkokohtainen. Ihan kuin asialla olisi haamukirjoittaja. Vaikutelma vielä korostuu Pellen puhuessa useinkin itsestään kolmannessa persoonassa — nimellä Pöllö! Jää siis kertomatta miltä Pellestä milloinkin oikeasti tuntui, miksi jotain tehtiin, jotain ei. Semmoisesta olisin halunnut lukea, ilman konstailuja.

Kyllä kirja tavallaan svengaa, rokkaa ja on ehdottoman originellikin, siis siinä mielessä tekijänsä näköinen. Lukukokemus vain on melkoisen piinaava. Mieluummin avaankin Pellen bändi- ja elämänkamun Tumppi Varosen samoja aikoja ja osin aiheitakin kaluavan opuksen Poika joka tahtoo lentää. Siinä kerronta on simppelin vetävää ja elämänmakuista ja stadin slangikin istuu hienosti.

Tsori, Petri. Mutta lättyjäsi hinkkaan edelleenkin innolla. :/

Ojaharjua ja Newmania

Lueskelinpa männä viikolla jokusia elämäkertoja — tai muistelmavirityksiä, miten vain. Taso se heilahteli.

Starttina Jorma Ojaharju: Tämä elomme riemu ja rikkaus [1999]. Ei nyt huono. Paikoin jopa kohtuullisen hümör ja persoonallisesti kirjoitettu. Jokunen tyylittömyys kuitenkin häiriöitsee suoranaista orgioitsemista.

[txt]

Ojaharju: Tämä elomme riemu ja rikkaus

Tautofonian välttöä opetettaneen jo alkeiskursseilla, mutta niin vain herr Ojaharju on tykästynyt aivan tolkuttomaan ryöstöviljelyyn sellaisen ilmauksen käytössä kuin »nenäytyä». Olisin uskonut pienemmälläkin ja tokikin oivaltanut kuka sen kehitti. Mutta ehkäpä kirjallisessa intelligentsijassa on tällä jokin minulle arvo avautumaton?

Monien muistelmien helmasynti, kollegojen tölväily, ei myöskään tyystin loista poissaolollaan. Osansa saavat enemmän tai vähemmän, rivien välissä tai suoremmin, mm. Erno Paasilinna, Eeva Joenpelto ja Tuula(liina) Setälä/Saarikoski/Varis. Kaunaisuus ei siis ole mitenkään arvoisan puhemiehemme yksinoikeus. Mutta oikeinko muistan; eikös jossain »tutkimuksessa» väitetty äskettäin, että kirjailijasto se juurikin on kateellisin ammattikunta?

Toki kynämies heitteleiksee väleihin itsekritiikkiäkin, mm. väittää häpeilevänsä aiempaa teostaan Minun Kosmokseni. (Lienee siis hyvän raadollinen juoruopus joka tarttee hetikin lukaista, heh.) Yep yep, tämä on perin sopivaa jysärilukemista, tai kirjailijaa kenties mukaellen, koistiskahlausta.