† Dorothy Malone

Constance o menny. Allisonil ei ol mamii enä. :/

Tämä äksidentti tapahtus kylläki jo alkuvuarest. En vaa ollu honannu.

Dorothy Malone (1924 – 19.1.2018, 93 vuotta)

Malonen tiätyst kaik vähäki vanhemmat muista — Peyton Place. »Vanha luppasilmä». Oikke kaunis epitetti hahhah, mistähä mahro tul. Öökonit ko talriikit, mut PP:n aikoihi Dorothy oli hätinäs nelkku. Ikärazzismi kekattu, jo?

Mul tule Malonest miäle Lee Remick. Pikkase samaa näkkö ja urissaki yhteist. Muutama hyvä eläväkuva, paljo sivuosi (nuarempan), tv-sarjois hinkkasiva, ja aliarvostetui kummakki. Malone sentäs nappas supportti-Oskun (Tuuleen kirjoitettu, 1956). DM on hyvä esmi muustaki: Jokane ei voi ol A-luakka mut kaikki voi ol hyvei, jos vaa ohjaja ei nuku rattisse. Kantsi katto Syvä uni -klassikon kirjakauppaveto. Hawks sompaile. Doro taittele Bogeyn nätist kansitte väli.

Jotta viahko hänes o. Tairanki ruvet jaakama häne pätkiäs.

Simone Signoret

Hän o pikkasen framil ny, tääl Uittamol päi. Tuntuuki hiukka et… Oliskos täsä jotta tuttu?

Torellaki on. Käve taas niinko kymmeni kertoi ennenki. Plarasin elämäkertta ja sitä myäre kauhia hinku kuskat kotti ne leffatki. Kirja sinäns tunttu oleva pikkase kehnopualene, jaarittelevaine ja tylsä. WSOY:n Profiili-sarja on ylensä paré. Toisen kaut, en ol eres pualiväliskä.

Mut häne eläväkuvittes listaa kelppa kyl katto. Etenki sillo aluks, 1940- ja 50-luvuil.

  • Vasten tuulta (Against the Wind, 1948)
  • Intohimojen karuselli (La ronde, 1950)
  • Rakastajatar (Casque d’or, 1952)
  • Pirulliset (Les diaboliques, 1955)
  • Kuoleman puutarha (La mort en ce jardin, 1956)
  • Tilaa huipulla (Room at the Top, 1959)

Eläväkuvei tartte kuulemma ohjatakki. Simone tuskin pääsi valittama. Ratin taakse juaksi sen tapast turhaket ko vaik Crichton, Ophüls, Jacques Becker, Marcel Carné, Clouzot, Bunuel ja Lumet. — He. Passa koitta peräs. No… 1960-luvul ei taso sentäs ihan noin kova ollu. Kelpo jälkke kummiski.

Mun hyllys makka valmitteks noi lihavat. Lisäks löytys ennestäs:

  • Ilotytöt (Adua e le compagne, 1960)
  • Narrilaiva (Ship of Fools, 1965)
  • Puhelu vainajalle (The Deadly Affair, 1966)
  • Palaako Pariisi? (Paris brûle-t-il?, 1966)
  • Tuntemattomat sankarit (L’armée des ombres, 1969)

Viimitteks tosa männä viikol tipahti luukust tämä Synnin palkka (Thérèse Raquin, 1953). Maltan tuskin eres orotta. Mää vaa nii pahuksest tykkään noist ranskalaisist pätkist, enne sitä uutta aalto. Niis mustavalkokuveis on jotta sialukast. Hianout ja elekanssi. Kohtalokkuut.

Niinko Simoneski. Onneks on selluloidit.

Tahdon tulla huijatuksi

Ainaski melkkest. En tahro tiätää, en liika paljo. Sen vaa, mitä suaraa näjen.

Tommone tuli taas miäleen ko plarasin Amatsoonin eläväkuvaosastoi. Olen jo kauva aikka kualannu Jan Troellin pariaki mestaripläjäyst, The Emigrants ja The New Land (Maastamuuttajat + Raivaajat). Ne onki juur männä vuan julkastu BD-muaros. Sattusin niit vilkasema ja juuttusin kattoma: bonusmateriaalit.

Mää en tykkää niist. En yhtikä. Mun miälest koko eläväkuva pilottu sillo, jos nupis kiäri joku härökuva, misä koko kamerakööri vahta ko tähtipari pussa. Niimpal herkkää! — Paitti ett ohjaaja huutaa ja apuri köhii ja joku apustaffi veti vaaterekin nuri. »Cut

En tahro. En haluu nährä ett kummone kamera laskeutuu rappussi kattoma avaint akan käres. Munt ei kiinnost stuntit eikä kompuutterimaisemat eikä varsin, jos joku juttele taik hoila jonku pualest. Mää koitan ussest jättä elämäkerroistki tiätyi assioi lukemati, jolsen o pätkää viäl vahrannu. Vadduuks se mull kuuluu onks Gilda lepakko…

Illuusio! Siit täsä puhe on. Mää tahron säilyttä sen; pompat siihe eläväkuvan mailmaan sisäl, ilman ett kaalis pyärii mittä ylimääräst. Puhtone miäli. Pirelkkä muut se tunkkinne, How-This-Classic-Movie-Was-Made-turhanne. Illuusio! :b

Ja Troellit säkkiin. Tuliki kallein ostamine tähä saakka. Ain ei passa ol sulovileeni.

Mykkänä

No ei iha. Musikki pauha. Puheet ne vaa puuttu kokonas, samate tehostevinku. Niitte paikal vilautella »planssei». Juu. Akkunas pyärii mykkäeläväkuva: silent film, niinko lontoos sanota.

Mää ole tykästyny. Niis o jottan alkuperäst ja erikoist. Kuva, naama, ilmeet, juani. Ei mittä ylimääräst. Muzakki lua tunnelma — taik tappa. Kaikk puuha tapahtu vähä erinkaltasest ko muute, kauhiast ko ei voi vuaratta. [Fritz Lang: Metropolis (1927)] Musavermeet baitöwei oliski hyvä ol paremmast pääst, see verra otta orkesterit rooli *täytyki parantta*.

Kaik ny ei sunkka uppo. Joku Fritz Lankin Metropolis (1927, kuva) keikku kaikis listois, mut mää ole onkelmis. Olen sitä koittanu veivat nätti viis kertta ainaski, turhaa kaik. Puales välis loppu puhti. Sama homma Citizen Kane. Kolme vartti ja kaputt. Eikä esmes Chapen A Woman of Paris (1927) mikkä erikoine ollu, vaik kokonas katoinki. Mul onki nupis jotta vikka, kert samaltappa käy ussest opuksis. Arosusi, Huvila meren rannalla ja Sadan vuoden yksinäisyys. Turha koitta. Klassikkorajottene. Mut sitä miält mää erelleski ole, et tylsä on tylsä. Miks varte ittetäs kiruttama?

Viimeks löytys tost etesen matolt D. W. Griffittin Orphans of the Storm (1921). Siit ettippäi. Hiljaa hyvä tule.

BBC Culture: The 100 Greatest American Films

Joo jep. Pritit on taas pannu filkat järjestykse. Täl kertta amerikkalaiset.

BBC Culture: The Amerikkalaisen elokuvan 100 parasta

Jokune huamio.

Prittiläs kaahata vääräl pualel tiätä. Siit seura totkai lookisest, ett listaki o alessuite, satasest alaspäi. Hahha.

Listan ykköne, siis vimppa, on mun vihakki. Pahuttas kans laskin pätkät: 83 niist olen nähny, muutama kymmene hyllyski. Pari nime löyty mitä en ol ikän enne eres kuullu. Mää hämmästy. *virn*

Ja kanetti on pakko pistä. Helvatust oltais köyhemppi ilma muit mait — Ranska, Italia, Venäjä/CCCP, Ruåtti, Aki.