Velttoa sunnuntaifilosofiaa

Räntäskeidaa tulee taivaan täydeltä. Mikään ei huvita, ei varsinkaan fyysinen tekeminen. Yleistä energian puutetta.

Ounou — miten kadehdinkaan siivousmyllytyyppiä. Rätti kädessä aina, handut tiskialtaassa, imuri pörräämässä; paikat kiiltävinä, timmisti järjestyksessä, liikkumattomia harmaita elukoita ei missään. Pahantahtoisesti tahdon ajatella: henkinen järjestys ei näyttäydy vastaavasti. :P

Maailmankuva. Ihmisen hahmotus maailmasta. Miksi se on ihmisillä niin erilainen?

Keskinkertainen iskelmätypy Kaija Koo kertoo naistenlehdykässä, kuinka hän on otettu siitä että tuhannet suomalaiset ovat koskettuneita hänen syvällisistä lauluistaan. Asia kiusaa minua lakkaamatta. En näet runsaista yrityksistä huolimatta ole kyennyt kyhäelmistään viisauksia löytämään.

Jossain puolestaan joku puuhkaeeva kokee kehosta irtautumisen kun korkeakulttuurisessa konsertissa kloro hajottaa klasin, toisaalla tatskahemmo vaipuu nirvanaan hevirockkukon kiekaistessa. Tyypit kiertävät kuitenkin toisensa kaukaa. Ja toisaalta, minä olen vihannut mainoksia kaksikymmentä vuotta, enkä salaa sitä, mikä seikka saa monet kulmakarvat koholle. Mutta mistä erot syntyvät?

Olisiko niin, että elämä — abstraktisessa mielessä, maailmankuvana — pitää sisällään ziljoonia »lohkoja»? Ja että ihmispolon ollessa perin vajavainen, on mahdoton tunnistaa kaikkia näitä lohkoja. Alkeellista, mutta…