Punk — rokkishokki

Ankaraste painettu 12 tuntti, sunkka turha. Keretä paussilki, lukema.

Ensmäne lehrykkä makka hyväs mallis. Kaik matskut paikoillas ja nätti 80 rossa valmist. Huame sääretä loput. Tokaki o aikast pitkäl vaik vääntämist riittäki. Aikatauluis olla enämp ko hyvi. Jessi jessi.

Lainastoauto jäi välisse. Ei tarttenu. Ei ollu palautuksi ja viime kerral tuli traijattu pari paksumppa. Kalevi Kalemaa: Edvin Laine — sisulla ja tunteella, vuarelt 2003 (624 sivu), ja John Grisham: Kanteiden kuningas, vuarelt 2003 kans (387 s.). Laine o puales välis. Nätist riittä viäl viikoks.

Lue lissä…Punk — rokkishokki

Molvanîa ja muita plarauksia

Hulvattomasta Molvanîa-opuksesta voisi naputella esseen, mutta spoileri ei nyte oikein käy. Matkailukirja kuitenkin on kyseessä ja ehdottoman suositeltava. Käykääpäs kirjastossa.

Samaa ei voi sanoa Tuulikki Valkosen teoksesta Mäyhä. Alaotsikko kertoo oleellisen: Lähikuvia Marko Tapion elämästä. Kyseessä on edesmennyt kirjailija ja Valkosen elämänkumppani. Valitettavasti tyyli nyppii heti kättelyssä. Jotenkin nyyrikkimäistä valuttelua, enkä päässyt pariakymmentä sivua pidemmälle. Harmi, Tapion oletettavasti rosoinen elämä olisi kiinnostanut.

Mitäs vielä. Juu, Roman Schatz ja kirjansa Suomesta, rakkaudella olisi pidemmän pakinan paikka. Nyte ei irtoa. Palannemme.

Ojaharjua ja Newmania

Lueskelinpa männä viikolla jokusia elämäkertoja — tai muistelmavirityksiä, miten vain. Taso se heilahteli.

Starttina Jorma Ojaharju: Tämä elomme riemu ja rikkaus [1999]. Ei nyt huono. Paikoin jopa kohtuullisen hümör ja persoonallisesti kirjoitettu. Jokunen tyylittömyys kuitenkin häiriöitsee suoranaista orgioitsemista.

[txt]

Ojaharju: Tämä elomme riemu ja rikkaus

Tautofonian välttöä opetettaneen jo alkeiskursseilla, mutta niin vain herr Ojaharju on tykästynyt aivan tolkuttomaan ryöstöviljelyyn sellaisen ilmauksen käytössä kuin »nenäytyä». Olisin uskonut pienemmälläkin ja tokikin oivaltanut kuka sen kehitti. Mutta ehkäpä kirjallisessa intelligentsijassa on tällä jokin minulle arvo avautumaton?

Monien muistelmien helmasynti, kollegojen tölväily, ei myöskään tyystin loista poissaolollaan. Osansa saavat enemmän tai vähemmän, rivien välissä tai suoremmin, mm. Erno Paasilinna, Eeva Joenpelto ja Tuula(liina) Setälä/Saarikoski/Varis. Kaunaisuus ei siis ole mitenkään arvoisan puhemiehemme yksinoikeus. Mutta oikeinko muistan; eikös jossain »tutkimuksessa» väitetty äskettäin, että kirjailijasto se juurikin on kateellisin ammattikunta?

Toki kynämies heitteleiksee väleihin itsekritiikkiäkin, mm. väittää häpeilevänsä aiempaa teostaan Minun Kosmokseni. (Lienee siis hyvän raadollinen juoruopus joka tarttee hetikin lukaista, heh.) Yep yep, tämä on perin sopivaa jysärilukemista, tai kirjailijaa kenties mukaellen, koistiskahlausta.

Rockpappa muistelee

Eka levytys vuonna 1956. Läjäpäin keikkaa ja lättyjä Suomessa ja USA:ssakin. Kävelevä rockin tietosanakirja. Monien mielestä myös hyvä tai ainoa ehdokas Suomi-rockin »kummisedäksi». Mutta onko Jussi Raittinen rock?

Raittinen ja toimittaja Heimo Hatakka ovat kyhänneet kirjan Muistan vielä vuonna -56, alaotsakkeella Jussi Raittinen muistelee, miten rock tuli Suomeen. Mikäs siinä, kyllä äijä opuksensa ansaitsee. Liki 50 vuotta rockia, rautalankaa, kantria ja ties mitä. Vähempitöisetkin tyypit ovat kirjoihin kuvatut, kuka mistäkin syystä.

[Raittinen: Muistan vielä vuonna -56]

Jussi Raittinen: Muistan vielä vuonna -56 [2003]

Pääpaino on olennaisessa. Monipuolinen musiikillinen ura käydään huolellisesti lävitse ja rocktyöläisen siviilipuolikin saa osuutensa. Lihaksi muuttuu (Juicen) puolislogan »Hän on soittajan vaimo, on soittaja vaimonsa mies». Perheellinen mies pysyy muisteloissaan tietenkin asiassa. Rankoilla rundeilla ehkä limua toisinaan terästettiin ja pöydän alta vielä tilattiin, mutta mitään MEGAjyrkisensationeja lukijan on turha odotella.

Toimittaja Hatakan ote on huolellinen. Vähän liiankin — teksti on paikoin kuivan ja akateemisen tuntuista. Mies lienee havainnut asian kyllä itsekin, sillä kirjaan yritetään saada elämää erilaisilla jipoilla. Jussilla mm. on paikoitellen omia slangiosuuksiaan ja kollegat heittelevät snadeja kommenttejaan. Erilaisia best-listauksiakin ripotellaan, samoin kaikenlaista pikkusälää kuten kuvia levyistä ja lehti-ilmoista.

Kaikki hyvin? No ei ehkä ihan. Esillepano ei oikein maistu. Tuntuu siltä että kirjan taitolle on kaapattu turhan suuri rooli.

Koko on ärsyttävän epäkäytännöllinen: 22,5 cm x 22,5 cm. Neliömäinen möhkäle, jonka lukeminen on vaivalloista — muoto ei istu käteen. Mainittujen kikkojen satunnaiselta tuntuva levittely tekee kirjasta levottoman ja hajanaisen tuntuisen; katse ei löydä sivuilla kiintopisteitä. Sen seurauksena myös kirjan käyttö hakuteoksena muuttuu lähes mahdottomaksi. Tieto on haettava ensin sisällysluettelosta.

[pinkki lodju]

Ketä täst otta tolku?

Värien käytössä ollaan osittain metsähallituksen puolella. Valtaosa info-laatikoista muuttuu vähänkin heikossa valaistuksessa täysin lukukelvottomaksi, sillä kontrasti uupuu (ks. lodju oikealla). Itseriittoinen taiteellisuus on siis mennyt lukijalle annettavan informaation edelle. Tämmöinen on kyllä mielestäni aika anteeksiantamatonta.

Mutta tärkein eli asiatieto on tietysti kunnossa. Ja koska kirjan ajallinen kaari päättyy vuoteen 1976, on jatko-osakin luvassa. Hyvä niin. Kyllä Raittinen sentään sen verran on rock. Odotellaan mielenkiinnolla, mutta vaihtakaa nyt helvatussa se graafikko. :o