Albumilodjulla penkomassa

Tässä jutussa ruttaillaan/ylistellään/whatever seuraavia levyjä:

  • David Bowie: Never Let Me Down
  • Bob Dylan: Planet Waves
  • George Harrison: Living in the Material World
  • John Lennon: Mind Games
  • Simon & Garfunkel: Bridge over Troubled Water
  • Rauli »Badding» Somerjoki: Näin käy rock’n’ roll

David Bowie: Never Let Me Down [1987]

Bowien 80-luku taisi kokonaisuutenakin mennä koko lailla vaatimattomissa (huuruisissa?) merkeissä, eikä tämä platta käsitystäni muuta. Biittiä paahdetaan, funk- ja discovaikuttein höystettynä. Muutama mielenkiintoinen biisi, mutta kovin tasapaksua menoa.

Ilmeinen välityö. Kansikin on sisällön kanssa yhtä, vaatimaton. Lisäksi neula pomppii tylysti. Juu, suurin anti on sama kuin Dylanin (Saved, 1980) kohdalla pari päivää sitten: nyt sitten hyllyssäni on yksi Bowie, nah.

Bob Dylan: Planet Waves [1974]

Hämmentävän hempeää Dylania. Normaalin hapan ja kärttyisä äijä loistaa poissaolollaan. Taustalla myötäilee pieteetillä The Band ja fiilari onkin vähän kuin wanhojen konnien luokkakokous. Krhm, mitäs äijät mahtoivat tuolloin olla, 30 ja rapiat.

Klassikkostygestä »Forever Young» on aikas hieno ja intiimi veto ja kakkospuolella on koskettava »Dirge». Vaikuttava on myös lätyn päättävä »Wedding Song». Huonoja biisejä ei ole ja jopa Dylanin »laulu» toimii sekin mainiosti.

Dylan-fani en ole eikä minusta sellaista taida tulla. Silti tässä on outoa 70-lukulaista viehätystä; hyviä biisejä tyylillä vedettynä. Antaudun. Neljä otavaa.

Lättyostoksilla, taas

Eikun pikakeikka keskustan lemppariliikkeeseen, kolmas kerta kolmen päivän sisällä, hah.

Mutta mihinkäs eilen jäätiin… Juu, Men They Couldn’t Hang oli bändin nimi. Nimi josta en eroon päässyt ja jonka kaksi albumia jäivät halpislodjuun lojumaan. Sinne siis suunta, mutta kuinkas kävikään.

Hirttämättömät odottivat siellä kyllä, mutta toinen oli jokseenkin soittokelvoton. Heti ovella kävi lisäksi ilmi, että uutta 4–5 euron kamaa oli tyrkyllä (ajoituksesta eli tuurista puhuin jo aiemmin). Kahlaamaan siis. Ja mitäs löytyy: Zappan vuoden 1979 albumi Joe’s Garage, Act I, lähes hyväkuntoisena ja liitekin mukana (40 markkaa). Ja samalta vuodelta Pinkkarien puoliklassikkotupla The Wall, okei kondiksessa sekin (35 mk). No niin, tarjouksia joista EI voi kieltäytyä.

Zappaa olen kuolannut jo kauan. En suurena fanina, mutta on kehittynyt noloja fiilareita kun ei Mestaria hyllyssä yhtäkään ole. Halpiksista tietenkään ei Zappan kohdalla kannata juuri haaveilla, hinnat alkavat 120 mk:sta. 1960-luvun klassikkolevystä We’re Only in It for the Money olisin valmis jo pulittamaankin, mutta sen löytäminen olisi melkoinen lottopotti. Ja riittäisikö edes 600 mk?

Ensi kosketukseni Mr Frankin tuotantoon oli kyllä aikanaan lievästi rajunpuoleinen. 16 vuoden kypsässä iässä näet inehmo on kovin vastaanottavainen — siis naivi, viaton ja tietämätön. En aavistanut mitään, kun Tepa sanoi mielihyvin nauhoittavansa Zappaa kuunneltavakseni. Joo-o, kyseessä ei sitten ollut mikään vähempi kuin… 200 Motels! Tehokas rokotus, en tainnut koskaan täysin toipua. 8-O

Lättyostoksilla, uusiks

Tällä kertaa oli todella kiire, joten mitään tappolevyjä ei ollut aikaa kaivella.

Enemmän olikin kyse tyypillisestä jutusta. Kun niitä ziljoonia pinoja hypistelee ja joutuu valintoja tekemään, jää monesti jokin vaivaamaan: että miksi en ottanut sitä tai sitä. Yleensä on sitten pakkomielteisesti palattava hakemaan se-joku, koska muuten kävelisi päiväkausia ympyrää.

Nyt oli kyseessä Creamin live-levy. En Creamia pahemmin diggaile (lisäksi levyssä oli rankka naarmu), mutta kun ei sitäkään hyllystäni vielä löytynyt eikä ajatus rauhaan jättänyt… kassiin siis ja muutama tykö.

Heti kai voi sanoa, ettei live-Cream tule kulumaan. Akti on aikanaan varmaan ollut kermainen, mutta enää ei hetkauta. Viileää virtuositeettia. Lämpö ja intohimo puuttuu. Mutta nyte on Cream hyllyssä, ehh. Mitäs vielä kaivataan… ainakin Elvis, Bowie, Zappa, Who, Jethro, Dusty, The Band — noin alkajaisiksi.

Seuraavaksi City Boy ja Young Men Gone West. Punk-vuodelta 1977. Mitäs tästä nyt sanoisi; että pari bändin levyä on ennestään eikä niissä juurikaan ole hurraamista. Eikä ole tässäkään. Progressiivinen Smokie? Vara-Queen?

Kaikkea ikään kuin on, koukkuja ja melodioita ja kertsejä. Osista vain ei oikein synny mitään. Bändin koko tuotannosta saisi ehkä kelvollisen kymmenen biisin kokoelman. Arvaan silti, että stadionmiljonäärien lisäksi punkhemmot halusivat pyyhkiä stagea juuri tällaisilla hymistelijöillä.

Lättyjä hiplaamassa

Tässä jutussa seuraavat albumit:

  • The Streets: Kestääkö siivet
  • Locomotiv GT: Locomotiv GT
  • Mungo Jerry: Mungo Jerry
  • Mungo Jerry: You Don’t Have to Be in the Army
  • Big Country: The CrossinG
  • Hello: Keep Us Off the Streets
  • Bob Dylan: Saved
  • John Lennon: John Lennon/Plastic Ono Band
  • Juice ja Mikko: Juice ja Mikko
  • The Rolling Stones: The Rolling Stones

Tuurikauppaahan se on vinyylikeräily. Varsinkin jos ei kuulu niihin kapoisiin sisäpiireihin jotka pistävät kättelyssä lihoiksi parhaat päältä. Mutta aina välillä napsahtaa kohtuu sopivasti.

Niukkabudjettisena hemmona suunnistan aina ensin halpislodjuille. Tarkoittaa, kolme levyä kympillä. Skeidaa suurin osa, ja jos tasoa toisinaan löytyykin on levyssä naarmuja ja fläkei tai kannessa vammoja. Usein molempia. Ja jos kaikki on kondiksessa on kyseessä mainstream-kamaa tyyliin Tina Turnerin 80-luku.

Joukkoon sattuu kuitenkin aina välillä puoliharvinaisuuksia tai -klassikoita ja kyllä ne köyhälle kelpaavat vähän ruttuisinakin; että niin kuin »väliaikaisena» versiona jos ei muuta. Semminkin, kun hyvät yksilöt maksavat tuollaista 20–50 euroa. Hyvin kelpaavatten myös muut kuin originaalipainokset, noin yleisesti ottaen. Kunhan soundit ovat jokseenkin kohdallaan, mitä taas ei useinkaan voi tietää. Mutta kun alkuperäisen, hyväkuntoisen verrokin hinta on 10– tai 20–kertainen, ei kantsi jäädä liikaa ihmeilemään. Lätty soimaan!

Kymmenkunta jäi reppuun tänään ja niistä seuraavassa turinaa.

The Streets: Kestääkö siivet [1980]

The Streets tekaisi vuonna 1980 tämän debyyttinsä Kestääkö siivet. Eikä sitten muuta, bändi levisi. Mutta turkkulaissi tarttee hiukka sympata (no ei, jätetään ne Mäkelän tekeleet sentään veke), ja huudatin kyllä jangsterina levyn hittiä, nimibiisiä siis, useinkin Åbon keskustan kuppiloissa. Mutta, eivät ne siis kestäneet.

Nostalgiatrippi — kaikki Beatlesin vinyylit kuuntelussa

Selailin aamupalaksi Steve Turnerin opusta Kovan päivän kirja – kaikki Beatles-laulujen tarinat. Alkoi vyöryä muistojen virta. Muuta ei ollutkaan tehtävissä: kuulokkeet korville ja kaikki vinyylit non-stoppina, yhteen putkeen. Uffs.

Please Please Me [1963]
[Beatles: Please Please Me | front cover]

Beatles: Please Please Me

Rupinen ja raakakin debyyttilätty. Tällä on aina ollut iso paikka sydämessäni, vaikka en osaakaan tarkalleen sanoa miksi. Jokin vain viehättää.

Kenties kyseessä on se tietty 60-lukuinen optimistisuus ja naivius, nulikkamainen ilo ja energia, joka tunkee lähes joka raidalta. Vielä ei olla kovia staroja eikä todellakaan mitään Suuria Säveltäjäneroja — puolet kamasta on lainamatskua. Asialla ovat pikkujannut Liverpoolista, joita on lykästänyt kun on peräti studioon päästy. Tuotanto on kolkkoa ja voikin puhua puolittaisesta live-levystä.

1980-luvun alkuvuosina muistan huudattaneeni tätä useinkin, perjantai- tai lauantai-iltapäivisin, ikään kuin viikonlopun alkajaisiksi. Erityisen vaikuttavia ovat edelleenkin Lennonin vokaalit lainakappaleissa. »Anna» ja »Baby It’s You» ja tietenkin päätösbiisi, klassikosti rokkaava »Twist and Shout».

Tippavalu uhkaa, varsinkin kun vertailee kaikkiin näihin munattomiin nyky-williamseihin. Jeesus, kuinka elinvoimaista rock joskus olikaan!