Toivelauluja #3/1 • 1949

[biisirotla-1][/biisirotla-1]

Ruusuinen hetki
– La Vie en rose –

Vihkosen ja sarjan eka true classic. Säveltänyt hra Louiguy, sanat nimim. Kullervo.

[vihkosen kansi]

Päivä vaikk’ on harmahin/

niin ilta kuitenkin

voi ruusuiselta näyttää.

Sinkkumiähen toiveikkuutta. Vielähän ei olla herätty, kärttämään röökiä ja ruusun nimeä. »Mää Eko, sää kuka.»

Piafin ylitte olisi helppo kävellä, mutta paha laulella. 142 cm. Paulakin on tainnut koittaa ja tietenkin rivi kaikenkarvattomia tankoqueeneja. Vihkosessa hoilaa kuitenkin muudan Kirsti Hurme. Lienee hän tämä 40-luvun filmistaramme? Mutta siis tosi vastusta, löytyisikö esmes teatteriversioista, Kristiina Elstelä vaikka. Piaf-musikaaliko se oli, tuntehella veti, töllössä ainakin nähty.

Minulla oli aikoinaan lyhyt mutta huikea Piaf-kausi. Olisiko ollut jokin merkkivuosi hänen kunniaksensa, YLEstäkin tarjoiltiin nimikko-ohjelma. Siihen lomittain hommasin tuhdin LP-boksin, ja pari vuoden ajan tuli kiihkoiltua. Sittemmin hinku katosi. Le surdose, arvaan ma.

Ja tämähän ei edes ole La Môme Piafin ykkösveto. Ylitte pomppaavat ainakin »Non, je ne regrette rien», »Milord», »Padam padam», »Hymne à l’amour» ja tietenkin »La Belle histoire d’amour» —maailman eka hevibiisi! ;)

Toivelauluja

Tämä JukeBlogin juttusarja käy (valikoidusti) läpi Toivelauluja-vihkosten sisältöjä. A6-kokoiset julkaisut ilmestyivät vv. 1949–1983, yhteensä 126 numeroa. Toimittajana kunnostautui sanoittajanakin tunnettu nimim. Kullervo (oik. Tapio Lahtinen, 1922–1996). Kustantajana toimi Musiikki-Fazer.

Yhdessä vihossa on n. 40 laulua. 20–30 mennee käsittelyyn eli ne, jotka tunnistan, ja joihin itselläni on jokin kiinnekohta. Lyhyet stooryt, kepeä pensseli. Jokunen vuosi puuhaan siltikin hupenee. — Ja ei. En kaiva wikipedioita. Muistini tylsejä luistimeja, plankkailen.

Toivelauluja #2/1 • 1949

[biisirotla-1][/biisirotla-1]

Luonnonlapsi
– Nature Boy –

[vihkosen kansi] Puoliklassikko. Orgun vissiin huokaisi Nat King Cole?

Virran Ola hoiteli suomeksi. Vihko puhuu Henkka Tiilestä, ja versioita riittääkin. Jalkanen *ähhh* kai tunnetuimpana, nykymmältä ajalta.

Tutkimattomat ovat diggaajan tiet. Minua tämä styge on aina pahan kerran ärsyttänyt. En tiedä miksi. Ehkä jo melodiassa on jotain keinotekoista, sievistelevää, tekosentimentaalista. Sanoitus ainakin on TOD aikansa (luonnon)lapsi. Kiplingin hengessä saapuu hän siwistyksen pariin, turmeltumaton jalo villi… :/

Toivelauluja

Tämä JukeBlogin juttusarja käy (valikoidusti) läpi Toivelauluja-vihkosten sisältöjä. A6-kokoiset julkaisut ilmestyivät vv. 1949–1983, yhteensä 126 numeroa. Toimittajana kunnostautui sanoittajanakin tunnettu nimim. Kullervo (oik. Tapio Lahtinen, 1922–1996). Kustantajana toimi Musiikki-Fazer.

Yhdessä vihossa on n. 40 laulua. 20–30 mennee käsittelyyn eli ne, jotka tunnistan, ja joihin itselläni on jokin kiinnekohta. Lyhyet stooryt, kepeä pensseli. Jokunen vuosi puuhaan siltikin hupenee. — Ja ei. En kaiva wikipedioita. Muistini tylsejä luistimeja, plankkailen.

Toivelauluja #1/1 • 1949

[biisirotla-1][/biisirotla-1]

Kuutamoserenaadi
– Moonlight Serenade –

[vihkosen kansi] Verkkaisen swingaavaa Glenn Milleriä. Itselläni ei mainittavaa kosketuspintaa, orkesterikauden ykkösnimi tokk’. Missing in action, 2. maailmansodassa. Tai jotain.

En muista edes finkkiesittäjää. Someron suuri poika Em Aa kyllä kiekaisi swingiä, mutta mahtoiko olla edes koulussa vielä. Klassikot odottivat 20 vuoden päässä.

Vihko puhuu vain pianonuotista. Niitä julkaistiinkin tuohon aikaan runsaasti, ainoa tallenne kun suunnilleen oli sellakkalevy, ns. savikiekko. Sangen särkyvä, varsin arvokas. Kuten grammari. No, ehkä se pappilan pianokin jotain maksoi.

Arvailen tätä myös leffatunnariksi. Uupuu hyllystä. Elämäkertaraina The Glenn Miller Story löytyy, pääosassa James Stewart. Katsomatta.

Toivelauluja

Tämä JukeBlogin juttusarja käy (valikoidusti) läpi Toivelauluja-vihkosten sisältöjä. A6-kokoiset julkaisut ilmestyivät vv. 1949–1983, yhteensä 126 numeroa. Toimittajana kunnostautui sanoittajanakin tunnettu nimim. Kullervo (oik. Tapio Lahtinen, 1922–1996). Kustantajana toimi Musiikki-Fazer.

Yhdessä vihossa on n. 40 laulua. 20–30 mennee käsittelyyn eli ne, jotka tunnistan, ja joihin itselläni on jokin kiinnekohta. Lyhyet stooryt, kepeä pensseli. Jokunen vuosi puuhaan siltikin hupenee. — Ja ei. En kaiva wikipedioita. Muistini tylsejä luistimeja, plankkailen.

One-hit-ihmeitä

[tekstinäyte]

Päivitin tosa joutessan taas kappalatiatokantto. Sama kaiku on… säveltten. Toosi sukkeli laulaji!

Tätäki assia jo tuli ihmeteltty jokune pv takaperi. Mun vanhoist laulukirjoist ja nuateist ja muist — mist noit kappalatiatoi naputtele — löyty iha ältsy määrä hoilaji kenest en ol ikän kuullukka. Pannas vähä lissä rotla. Pertti Junna, Sinikka Koskela, Anita Kuusi, Hanni Ora, Antti Rautu, Leea Solja. Otsikkoki o sikäli harhas, et moniki noist o laulanu ussemppi levyi, ja kaikemoissi duetoi ja simmossi siihe tykö. Mut mihe he ova karonne? Ettei vaa olis ollu Tairelaulaji, kova ja korkkialt… *hipla korvatulppias*

Ookey. Täsä puhuta 1950-luvu alust. Pikkase o huuperi valunu Aurajoes enkä sunkka ollu syntynykkä. Mut kummiski. Ja olsiskos viäl niinki etei noit esityksi ol enä tallel missäkä, paitti savikiakoil. Sointu-puljun aartet esmes o pelastettu ja Olavi Virranki. Kui mahta ol noitte kans?

Toinenki assia, mist siitki jo jutteli. Melankoolia. Iha kauhia luakka. Ainha siit ny puhuttu o, mutko naputta satakaupal kappalanimei ni ruppe jo nauruttama. Yhres kymmenest o assiat hyvi, 2/10 nii taik näi, mut 7/10 kaik väärimpuali. Pualisko o pettäny jättäny, plätät o ryypätty, tauti o iskeny ja talo palanu. Stereotyypit o hauskassi neeki: nainen o joka laulus petoline lunttu taik ihanaine uni, kulkuurijätkä mitta maantiät naama mutrus ja laiha o soittajanki soppa. Mut espanjatar se vaa o sorja ja Honolulus laine liplatta. Äijät o tiätyst tehny liki kaik sanat.

Mää ole urakastan reerannu vast nafti 5 rossa. Kert viäl ei olsis iso homma, ni tekis miäli kyhät Ekseelisse yks arvottamissarake. Posa, neutra, neka. Mahraisko lopuski seisso 7/10?

Sunday bloody Sunday

Huuperi valu ko aissa. Tee siin sit mittä. Ei silti et tosisas haittais; satten sattues pirellä tilaisus sisäl.

Verinki samantiän sit seljälles, Läppy sylis. Rupesi naputtama. Lauluitte sanat -rojekti o maannu jo pari kuukaut ööö-mapis, ei ol kerenny. Eikä ny suurest huvituttanukka — hiano MacBook Air loju erelles kaupa hyllys (6 000 markka). En ol saanu aikaseks, huuhaillu vainen, juu vai ei. Mut Läppy o MBA:ha verrattun ko DOSsil ajelis… :b

Rojektosha o sinäns simppeli. Kaivella kaik lauluvihot, -kirjat, nuatit ja monistukset ja napsutella kappalatiarot ylös — Ekselisse. Niithä o ussemppi tuhat, nii et mittä mahist ei o enä muista mikä styke missäki. Sitko valmist o, ni pari sekentti. *köhh* Sitko valmist o.

Lauluvihkoist o hoirelttu kymmenkunt ja 1950-luvu alus olla. Miälenkiintossi tyypei o tullu vasta, tod! Kuim moni tiätä, et siihe aikka o (sellakka)levyil hoilannu esmes simmoset ko Aune Antti, Pirkko Jaakkola, Iiris Kangasniemi, Aarne Kavilo, Jukka Lönnqvist, Virve Nortia, Pikku-Tapani, Tamara, Kalevi Tauru ja Poju Turakainen. Mää ainaska. Meinaan kyl otta heist tolku aikanas. Olsiskos vaik toi Tamara se yks Metro-Tytöt?

Pari muut hauskast huamiot. Enklantti ei torellaka ollu iha hallus siihe aikka, joka kolmannes tartte korjat. Ja entäs sit kuulusa finkkimolli? Ko otta vaik viimiset kymmenkunt kappala, mitä juur naputi, ni tämmössi: »Murtunut elämä», »Kun tuuli huokaa», »Särkynyt sydän», »Pettymys», »Älä, tyttöni, itke!» ja »Onnen hinta». *ruppe vollama*

Mitäs täsä muut juu. Antta taivakse pysytel auk, näppis laulama!