Finni perfektionisti

Ihanaene päev koittavi Uittamol, mutta kukapa kiinnostuisi. Compnisti tuijottaa ruutua kaiheja ja rannetuppijumeja uhmaten. Näppis kolisee.

Biisien sanoja naputellaan ja skannaillaan. Aika helkkarinmoinen duuni. Tai ei ehkä olisi, mutta sisuksiini kauan sitten koteloitunut perfektionisti teettää lisäpuuhaa. Sanoituksia (niiden virheitä) pitää ihan väkistenkin korjailla. Säveltäjät ja sanoittajat tarttee muka kaikki tarkistaa. Ja lopuksi ylöspano eli txt-filujen typografinen asu vaatii säätöä; silmän pittää levätä, kertsien erottua, nimet versaalilla. Outo vaiva.

Perfektionismi. Täydellisyyden tavoittelu. Mistä semmoinen oikein kumpuaa?

Jaa-a. Meidän suvussa kyllä kulkee sen tapainen lausahdus kuin »Pist paska assial ja tee itte peräst!» Huonosti tehtyä joutuu korjailemaan. Mutta ei minulle kukaan siitä maksa, että viksu © -merkki ilmestyy levyhtiöiden nimien viereen tai banaali -merkki muuttuu em-dashiksi. Muutenkin, ne sanoitukset voisi ihan hyvin lätkäistä ilman mitään modifiointia tai stilisoimista. Jos joku haluaisi itse muokata niin siitä vaan. Ei minua tilille vaadita. Mutta ei, en minä halua päästää handuistani huonoja tekeleitä. Laatua kohti, edes.

Tahdonpa arvata, että moinen puuha on kovin suomalaista. Italialainen tai espanjalainen perfektionisti? No niin. Kenties nuori kansakunta, pääosin muiden vallan alla elellyt, kantaa kollektiivisessa tajunnassaan jotain oikeintekemisen riippaa. Ei uskalleta jättää asioita puolitiehen, kammotaan seurauksia, oikeita tai luuloteltuja. Mutta voisiko kaukaa nähdä tarkemmin? Erottaa metsän puilta? Mitä sanoo asiasta muudan Roman Schatz?

Toivelauluja

Laulun sanojen »julkaiseminen» netissä on vastoin lakia, kyseessä on tekijänoikeusrikkomus.

Tämäpä selvä. Sitten on kuitenkin olemassa ns. sitaattioikeus tms eli että vähäistä osaa jostain teoksesta saa siteerata. Tämä ei ole niin selvä, mutta kokonainen sanoitus ei tietenkään joukkoon kuulu. Muutama rivi runosta tai biisistä sen sijaan ei vielä kakkua tuo.

[Toivelauluja nro 53]

Minulla ei ole toinen käsi taskussasi eli en ole juristi. Olen kuitenkin tulkinnut tuon viidakon niin, että voin ilman seuraamuksia naputella sivustolleni laulujen nimiä; ikään kuin ilmoittaa, että »tällaisia sanoituksia olen itselleni vuosien varrella kerännyt.»

So what?

No duoda. Laulujen, virsien ja runojen sanoja on muistiin merkitty iät ja ajat, Lönnrothista lähtien ja ennen. 1970-luvulla kuuntelin itsekin stygejä kasettimankalta ja rustasin niiden sanoja vihkoihin. Monesti väärin kuullen, mutta vaihtoehtoja ei pahemmin ollut. Ja tietenkin niitä vaihdeltiin kamujen kanssa. Tekijänoikeutta siis varmasti rikottiin, mutta ei silloin semmoisesta kukaan mitään tiennyt. Yksikään artisti ei tietääkseni myöskään mekkaloita kehitellyt.

Internet on muuttanut koko paletin. Ulkomaanelävien biisien sanoituksia löytyy sadoilta palvelimilta. Suomalaisia sanoja ei juurikaan ja syynä lienee paitsi harvinainen kielemme — materiaalia on tietenkin vähemmän — niin siihen liittyen finniviranomaisten ahkera kyörääminen. Parisen vuotta sitten joku hemmo sai muutaman tonnin sakot sanoja julkaistuaan. Jaaha!

Julkinen eläin

Päätin sitten männä viikolla ryhtyä julkuksi, muiden helppoheikkien tapaan.

Helppoakin se on, ryhdyn nimittäin sanoittajaksi. Jos kerran muudan Talonmies saa aikaiseksi armotonta menoa, niin dibbadai: kyllä täältäkin pesee. Tavaraa on pöytälodjut täynnä, pitää vaan ryhtyä jalostamaan.

Kättelyssä tuli tosin ämpärillä niskaan kun lainasin kirjastosta V. Artin alan perusteoksen Runoanalyysi ja runotekniikka [WSOY, 1932]. Odottelin viattomasti jotain max. 48-sivuista pikku tiivistelmää perusjutuista, mutta herddileeris: kirja onkin 452-sivuinen(!) tiiliskivi.

Taitaa matka tähtiin muotoutua hieman kuoppaiseksi. :P

Leskisen tiilitehdas

Kymmeniä lättyjä ja satoja biisejä. Kirjoja, lehtiartikkeleita, suomennoksia ja muita tekstejä. 50-vuotisjuhlakonsertti ja patsas torilla eli hyvät naiset ja herrat: 30 vuotta Juice Leskistä. Mutta miksi meikä wanha diggari ei ole enää aikoihin innostunut?

Satuin ehkä sentään syntymään sopivasti, sillä olin teini-ikäinen liuhuletti kun Juice julkaisi ekan levynsä vuonna 1973. Efekti oli kokolailla rankka ja toipuminen kesti kauan eikä ehkä tapahtunut lain. Naureskelin Einarille, riisuin jumpperin ja osallistuin Syksyn säveleen. Veivinkin heitin ja kuoppasin Paperitähtiä, mutta tunsin jo Myrkytyksen oireet ja aloin elää Kaksoiselämää. Lopulta halusin hypätä koskeen. Mikä meni pieleen?

[Per Vers, runoilija | etukansi] Päällimmäinen tunne taitaa olla, että biisit eivät oikein ole kestäneet aikaa. Tai juicemaisesti: aikaa ei ole kulunut riittävästi. Kenties juuri siksi ne alkuaikojen styget ovat edelleen kuunneltavia, ja viimeiset 15 vuotta — muutamia poikkeuksia lukuunottamatta — lähes yhdentekeviä.

Satunnaisia helmiä on toki putoillut (esim. »Pienestä pitäen», »Siniristiloppumme»), mutta kyllä ne hautautuvat muun keskinkertaisuuden alle. Eikä tilannetta tietenkään pahemmin paranna maestron vuosien myötä yhä ohuempi ja kapea-alaisempi vokaalisuoritus.

Entä olisiko sitten niin, että Juice kyhää melodisia ristisanoja. Parhaimmillaan ne ovat todella taidokkaita ja kehnoimmillaankin pesevät kuustoset kuusnolla, mutta yhtäkaikki edessä on ristikoiden kohtalo. Kun on aikansa ihastellut nerokkaita riimejä ja sutkauksia, huomaakin olevansa tyhjän päällä. Mitään ei jää.