Hannu Jortikka palaa Tepsiin

Tepsin kausi loppui sitten ennen aikojaan. HPK iski luun kurkkuun jo kättelyssä eli puolivälierissä.

Ottelusarja päättyi 2-4 ja viimeinen hämäläinen naula iskettiin arkkuun Turkuhallissa. Eipä jäänyt jälkikasvulle pahemmin kerrottavaa. Tulokse(ttomuude)ssa ei silti ollut mitään yllättävää. Peli ei koko kaudella ollut mitenkään loistokasta.

Jotain oleellista uupui. Vahvistukset eivät häikäisseet ja ainakin muudan Graig Rivet oli odotuksiin ja maineeseensa verrattuna suorastaan kehno. Loukkaantumiset iskivät tylysti ja pahimmalla hetkellä. Ratkaisuotteluista olivat poissa varsin hyvän kauden vetänyt Antti Aalto ja kokenut luottopakki Kipru. Korvaajia ei kohonnut.

Kaikki jotenkin kulminoitui kaksikkoon Koivu-Koivu, isä ja poika. Jukka Koivu on etevä valmentaja, mutta ei saanut joukkueesta kaikkea irti eikä oikeaa pelitapaakaan oikein löytynyt. Saku puolestaan oli todella kaukana loistopäivistään.

World Cupissa loukkaantunut ranne ja pitkähkö toipuminen taisi imeä mehut, mutta suurin syy on silti ilmeinen. Sakun aiemman vakavan sairastumisen myötä Koivun perhe on asettanut arvot järjestykseen. Jääkiekko on elämän rinnalla sittenkin vain kovin pieni kumipalan siirtelyharrastus. Niinpä suurin intohimo oli kadoksissa.

Hyvin, hyvin ymmärrettävää ja kunnioitettavaakin. Nähtiinhän Kehä Kolmosen liepeillä toisenlainen vaihtoehto. Uusi arvojärjestys ja kovat kokemukset näkyivät isä-Koivun toiminnassa kauden aikana muutenkin. Vastustaja sai arvostusta ja kunnioitusta jos syytä oli. Nostankin stetsonin — loistavaa esimerkkiä junnuille, pelaajille ja muille valmentajille.

Voi tietenkin olla, että mestaruuksia ei voiteta ellei penkin päässä oleva tyyppi ole riittävän jortikka. Kohtahan se nähdään. Mutta en minä todellakaan halua tänne yhtään Raivoa tai PENAltya, en vaikka viirejä kattoon ripustettaisiin läjäpäissä. Minun jääkiekossani tyyli tulee ennen tulosta. Edelleenkin.

PS. Tuossa ratkaisevassa kotiottelussa Turkuhallissa oli yleisöä 5.000 ja rapiat. Säälittävää. Jopa Vaasassa (sic) oli Mestiksen play-off -ottelussa lähes yhtä paljon. Olen iloinen. Me turkkulaisset emme ansainneet metriäkään enempää.

Kupittaan jäähalli – muistojen kultaama

Kupittaan »jäälato». Niinhän sitä kummallista luomusta ja häkkyrää on viime vuodet ivattu. Kohta on halli myös purettu ja iäksi kadonnut. Mutta aikansa oli silläkin. Ja millainen aika!

Tarkalleen en voi muistaa milloin ensi kertaa ahtauduin lippuporteista sisään. En edes sitä miksi sinne tallustin. Mikä kumma sai 12-vuotiaan vaahtosammuttajan vaivalloisesti matkaamaan Littoisten raukoilta rajoilta kauas kaupungin valoihin?

[TuTo–HIFK, TS:n ottelumainos kaudella 1970–71] Urheilu oli perheessä synti. Perinteitä ei ollut. Tahdon arvata, että jonkin naapurinpojan iskällä riitti enemmän näkemystä: sporttinen harrastus kenties pitäisi sällit poissa pahanteosta. Oli miten oli, kausi oli kuitenkin 1969–70.

Pari perusjuttua. Tuolloin ei kyseessä suinkaan ollut Kupittaan jäähalli, eikä edes »jäähalli». Areena tunnettiin nimellä Kupittaan tekojäärata. Se tarkoitti juuri sitä: kaukalo oli kattamaton. Ei kattoa, ei seiniä, no nothing. Kaukaloa kiersi puinen »katsomo» eli säteettäin nousevat lankkurivit, joilla katsojat seisoivat.

Juu, seisoivat. Kuppituoleista joku visionääri ehkä näki märkiä unia. Katsomon toisella laidalla oli parikymmentä metriä kuuluttamoa ja kaiken yläpuolelle oli viritetty tuulessa heiluvat lamppurivistöt. Katsomon ulkopuolella huojui kaksi nakkikiskaa ja muutama epämääräisen hajuinen WC-putka. Mutta kuinka hienolta se kaikki näytti!

Jää oli nimensä mukaisesti tekojää. Jäädytyksen suoritti nimittäin legendaarinen »Järvenpään ketju» — kolme äijää, jotka mestarinsa Ilmari Järvenpään johdolla vetivät erätauoilla perässään vesiletkua ja jonkinlaista, kolmisen metriä leveää jäädytysrättiä. Uskomattoman alkeellista, mutta maalaispojan silmissä se tasainen, kiiltävä jää hohti kirkkaiden lamppujen loisteessa kuin Babylonin korttelien punaiset valot… Ah! jos tuonne joskus voisi päästä…

Likaiset legendat eli Kehä Kolmosen junttiruletti

Lukko iski Äijänsuolla punanutut jään rakoon. Niukasti tosin, ja ottelu ratkesi vasta kolmannessa erässä: 2–0 (0–0, 0–0, 2–0). Tulos jäi kuitenkin varjoon sen rinnalla mitä tapahtui vähän ennen loppua. Tai siis, mitä Hesan urpot järjestivät.

Ottelun viimeisiä aloituksia. Lukosta jäälle Pirneksen luokkaa olevia PELImiehiä. HIFK heittää Häppölän johdolla neljä noubadia. Kiekko ei ehdi kunnolla jäähän kun Pirnes saa poikittaisesta päähänsä ja jokainen IFK-mies ryntää kuuppa punaisena silmittömästi hakkaamaan Lukon pelaajia. Joukkotappelu, täydellinen härdeli, jossa punapaidat lyövät kaikkea mikä liikkuu.

Erityisesti kohteena ovat Lukon johtavat pelurit; ne pirnekset ja muut, joita sentään voi nykyäänkin kutsua kiekkoilijoiksi. Ilmiselvä tarkoitus on saada Lukon avainpelaajia ulos jatkopeleistä. Säälittävää.

So not? No eipä paljon mitään. Kovin tuttua, tällaista nähtiin HIFK:n esittämänä jo kauan sitten. Ja muudan Mr Matikainen — joka tässä näytti täydellisesti »suuruutensa» — ei tietenkään käskyttänyt ketään mihinkään eikä tiennyt mistään asiasta yhtään mitään. Päinvastoin. Mediassa koko IFK-leiri on eilen ja tänään ollut täynnänsä puhtopulmusta ja Lukko olikin se joka törkeilyjä harjoitti! Huoh.

TPS–Ilves • Turku ja Kupittaa 26.3.1985

Jaa, ett mitä tapahtus. No jotta simmost, mitä TPS-funny ei sunkka tahrois eres muistellakka.

Mestaruurest pelas runkosarjan ykköne Tepsi, ja Ilves ketä oli kolmone. TPS oli suasikki ja johtiki jo 2–0 ko voitot lasketa. Mut sitt totanois… levis vissi Ååbus joku virus, turuntauti — pukui ruvetti rässämä, krakui valkatti ja koutsi Keinosel teetetti oikke kultapalsa [sik]. Helvattu. Tommosestha rupes Ilveksen turkki pörröttämä. He saivat uurestas kauhian latinkin ja koht jo voitot oliki tasan 2–2. Brkl.

Ratkaseva matsi pelatti 26.3. Kupittaan lekendaarises jäälados. TPS johti sitäki pelii jo 2–0, ja kaike lisäks Ilveksen ykkössentteri Risto Jalo loukkas 1. erän puolivälis. TPS-pakki Narvanmaan lämi osus pahast hänt reitte. Kaik näytti niimpal pedatult!

Mutko ei. Jalo teki jotta uskomatont ja palaski 2. eräs takasi kentäl. Petolauma syttys uurestas ja (nuijal lyäty) Kuppis sai vaa katseellas seurat, ett kummoselt se näyttä ko Jalo pela hurmios. Ilves kavensi, tasotti ja voitti lopultas 3–2. Kannu kuskatti takasi Mansse.

Täyrelline ryästö. Ei kyl toipunu hetikä. Jos ny eres ikän… 8|

Tepsi pihalla

Tiärä sit, mutei oikke ossa ol pahast pettynykkä. Koko kausi veretti kivireke.

Tasast ei ollu oikke ikän, välil pelatti fiinist ja koht surkkiast. Mää en kylläkäs ollu kattomas ko yhres matsis, TPS-JYP. Mut pahalt näytti sillonki ja turppin tul.

Vissi Kartsa ja Hantta parhaas teki, ei kai voi kovaste alkka syyttä. Mut oliks nii, et kyl Narva ja muut iha vähä nukkus sillo ko porukka kasatti. Moni äijä ol kaikkee muut ko vahvistus. Kyl mua hirvitti ko tämä Jerkkovitsi vai mikä se pakki ol, ei meinannu kunnol pystys pysy…

No, tartte vaa pikkase pahailkkisest toivo et ainaska Narripairoi ei nährä pytty kantamas. Kaikkist kauhhia finali olis Narrit–Tappara, simmost ei kattelis raunistula erkkikä. Kummakki pelaava törkkiä vrestlinkki: kiakottoma äijä estämist ja roikkumist alvaris ja kaikkist tärkkeint matsis tunttu oleva ehti ekaks sin omal kenttäpualiskol! :(

Hämelinna kyl passais ja HPK–Kärpät olsiski iha paikallas. Kummakki porukat pelava eikä peruttel.

Sisso. Tepsist tartte vaa toret et hunajapurki päiväys on nykyjäs: »Parast enne vanhha.»