Lättyostoksilla

Hassusti kävi hamsterin taas. Erehdyin kirppikselle ja kutka kehitteleiksi tylylle tasolle. Valmis.

Albumiosastolla ei juuri helmiä ollut sialle tarjolla, mutta muutama sinkkulöytö vetäisi keikan plussalle. Kuriositeetteja, tokihan. En singlejä vakavasti keräile ja niiden soittaminenhan on perin koettelevaa. Mutta hybriksen hilautuessa kestämättömäksi tarttee jotain repusta lähtiessä löytyä. Eix vaa?

Otetaas älpyt ensteksi. Ja iisimmästä päästä.

Mamba ei kuulu suosikkeihini. Debyyttilevyn hankin aikoinaan ja hitit tietty tunnen. Niinpä tämä Lauantai-ilta vuodelta 1986 on jokseenkin pakkopullaa. Jonkinlaista keskarijazzia veivaillaan, mutta kaihoillaan enämpi suomi-tangon perään. Elwoodin särmä ja syvyys uupuu ja tarinoiden banaliteetit ärtsivät. Mutta »Älä jätä minua» on tietenkin jo kansanperinnettä ja myös syy miksi lätyn ostin.

Entäs sitten Huipulla 2 vuodelta 1972. No, mitäpä tästä. Hittibiisien suomi-kääntelyitä enemmän tai varsinkin vähemmän onnistuneina. Näitä rip-off -kokoelmiahan tehtailtiin silloin(kin) ehtimiseen. Danny ja Kirka vetivät kuitenkin vielä tuohon aikaan mallikelpoisesti, niinpä camp-(i)koniksi ajautuukin rokkivaari Frederik D. Kansa, jonka versuuni Nilssonin ikiklassikosta »Without You» on… no niin.

Hankinnan perusteluiksi löytyy silti kaksi upeuskiskaisua: Hortto Kaalon angstisen tunnelmoiva »Ei kenenkään lähimmäinen» ja äskettäin edesmenneen Mimmi Mustakallion hienolla tekstillä (Jukka Virtanen) varustettu Cher-laina »Varkaat ja kulkurit». Juu, Mimmi (21.1.1945 – 2.9.2002) oli sen näyttelijä-Mintun äiskä.

Janis Joplin – huokeita väreilyjä

Tämä lauantai on taas niitä päiviä kun mikään ei huvita. Naputteleiksen kyllä hajamielisenä lisää sanoituskamaa sivustolle ja muutakin, mutta palo uupuu. Velttoa rutiineilua. Auttaiskos toi Portsan kiltsi?

Olen kyllä yrittänyt hommata tartuntaa huudattamalla jo muutaman päivän viimeisintä loistohankintaani eli Janisin vinyyliklassikkoa Cheap Thrills. Mutta turhaan. Kaikkien aikojen kimmavokalisti panee veren kiertämään ja aiheuttaa väreitä, mutta puhti ei siirry. Miehessä on siis pahempi vika.

Lätty on silti edelleen uskomaton pläjäys. Olen usein sanonut, että synnyin 5–7 vuotta liian myöhään; paremmalla ajoituksella olisi kylmä kotimaani saanut vaivatta yhden höyrypäisen hippyen lisää. Oi mutsi, mutsi — olisitpa stikannut lamppuun eldiksen pikkasen aiemmin.

Niin kuin hyvin on tiedossa, tarttuu vinyylilevyihin uskomattomasti fiiliksiä, tapahtumia ja tyyppejä — jopa kokonainen aikakausi. Kevyesti voi muistaa milloin ja mistä jokin tietty lätty tuli hommattua, kenen kanssa kuunneltua ja kuka sivistymätön jolppi sen viinipotun levykannen päälle heivasi. Ja musa tietenkin: johonkin biisiin säilöytyvätten suorastaan tuoksut ja hemmot ja tilanne. Melkein kokonainen elämä.

[Janis Joplin: Cheap Thrills [1968]] Vuonna 1968 julkaistu Cheap Thrills alkaa kahdella liveaktilla, ja parissa sekentissä voikin siirtyä juuri sinne, 60-luvun muutaman kuuman hippikesän huuruisiin ja hektisiin sfääreihin. Simppelit sovitukset, huojuvat tempot, soitanta vähän sinne päin. Music-in! Klasu Järvisen painajainen. Mutta kun munasarjat alkavat tällä levyllä rytkyä, siitä fiilarista voivat tämän maailman klasut vain unelmoida.

Levyllä, etenkin liveosuuksissa, on aivan uskomaton tunnelma, joka vie minut vaivattomasti nostalgiselle aikamatkalle. Ne kuumat kesät, polttavat Littoisten hiekkatiet, puolittain angstinen levoton värinä kun 12-kesäiset jolpit tähysivät pikkukimmojen oudosti kohoilevia etumuksia. »Hiekulla» makailtiin, Järvelässä löytyi sauna ja laituri. Ei huolta mistään, elämä ja tulevaisuus siinä ja nyt. California ja Littoinen — what’s the difference?

Vinyylilevyjä käpälöitsemässä

Seuraavia plattoja ihmeillään, enemmän tai varsinkin vähemmän:

  • The Carpenters: The Carpenters
  • Chicago: 19
  • Darts: Dart Attack
  • Garbo: Julma maa
  • Billy Idol: Charmed Life
  • Katri Helena: Paloma Blanca
  • Meat Loaf: Blind Before I Stop
  • Smokie: Bright Lights & Back Alleys
  • Tanita Tikaram: Ancient Heart
  • Paris Conservatoire Orchestra: Tchaikovsky – Symphony No. 5

Olin kyllä pyhästi vannonut, että tämän kuukauden ostot ovatten taputeltu. Myös olin pyöritellyt ajatusta, että alkaisin hiljalleen satsata enämpi laatuun. Kymmenellä eurolla mieluummin yksi loistava levy tai kaksi todella hyvää kuin tusina mahdollisesti keskinkertaista tai jopa kehnoa. Less is more.

Vaan keräilijä se on kumma olento: kun lättylodju eteen osuu voi kaiken toivon heittää. Semmitenkin, kun paikassa olikin ALE, kaikki levyt 1 euro/kpl. Siinä hiki kirpoaa, lupaukset unohtuvat, suunnitelmat muuttuvat. Kutka ylittää kaikki mittasuhteet eikä mistään immuniteetista ole häivääkään. Pitäisi epäilemättä anoa jäsenyyttä Al-Anonissa, ehh.

Anyways, levyihin. Pari havaintoa heti, ennen kuunteluja. Ensinnäkin nippu haiskahtaa pahasti mainstreamilta. Ja toiseksi, vaikka olen rockmusaa kuunnellut ja pikkasen itsekin soittanut aina 1960-luvun lopulta lähtien, löytyy yhäkin »uusia» artisteja ja bändejä. Monia ihan tunnettujakin. Ei ole kiinnostanut, ei osunut kohdalle, on syntynyt väärä käsitys kamasta. Ties mitä. Tästäkin pikku pinosta löytyvätten hemmot Billy Idol ja Meat Loaf, jotka kumpainenkaan eivät juuri kelloja kilkuta. Nimet tuttuja toki, mutta en minä tyypeistä mitään osaisi sanoa.

Odotan siis mielenkiinnolla mitä edessä kun neula laskeutuu…

Albumilodjulla penkomassa

Tässä jutussa ruttaillaan/ylistellään/whatever seuraavia levyjä:

  • David Bowie: Never Let Me Down
  • Bob Dylan: Planet Waves
  • George Harrison: Living in the Material World
  • John Lennon: Mind Games
  • Simon & Garfunkel: Bridge over Troubled Water
  • Rauli »Badding» Somerjoki: Näin käy rock’n’ roll

David Bowie: Never Let Me Down [1987]

Bowien 80-luku taisi kokonaisuutenakin mennä koko lailla vaatimattomissa (huuruisissa?) merkeissä, eikä tämä platta käsitystäni muuta. Biittiä paahdetaan, funk- ja discovaikuttein höystettynä. Muutama mielenkiintoinen biisi, mutta kovin tasapaksua menoa.

Ilmeinen välityö. Kansikin on sisällön kanssa yhtä, vaatimaton. Lisäksi neula pomppii tylysti. Juu, suurin anti on sama kuin Dylanin (Saved, 1980) kohdalla pari päivää sitten: nyt sitten hyllyssäni on yksi Bowie, nah.

Bob Dylan: Planet Waves [1974]

Hämmentävän hempeää Dylania. Normaalin hapan ja kärttyisä äijä loistaa poissaolollaan. Taustalla myötäilee pieteetillä The Band ja fiilari onkin vähän kuin wanhojen konnien luokkakokous. Krhm, mitäs äijät mahtoivat tuolloin olla, 30 ja rapiat.

Klassikkostygestä »Forever Young» on aikas hieno ja intiimi veto ja kakkospuolella on koskettava »Dirge». Vaikuttava on myös lätyn päättävä »Wedding Song». Huonoja biisejä ei ole ja jopa Dylanin »laulu» toimii sekin mainiosti.

Dylan-fani en ole eikä minusta sellaista taida tulla. Silti tässä on outoa 70-lukulaista viehätystä; hyviä biisejä tyylillä vedettynä. Antaudun. Neljä otavaa.

Lättyostoksilla, taas

Eikun pikakeikka keskustan lemppariliikkeeseen, kolmas kerta kolmen päivän sisällä, hah.

Mutta mihinkäs eilen jäätiin… Juu, Men They Couldn’t Hang oli bändin nimi. Nimi josta en eroon päässyt ja jonka kaksi albumia jäivät halpislodjuun lojumaan. Sinne siis suunta, mutta kuinkas kävikään.

Hirttämättömät odottivat siellä kyllä, mutta toinen oli jokseenkin soittokelvoton. Heti ovella kävi lisäksi ilmi, että uutta 4–5 euron kamaa oli tyrkyllä (ajoituksesta eli tuurista puhuin jo aiemmin). Kahlaamaan siis. Ja mitäs löytyy: Zappan vuoden 1979 albumi Joe’s Garage, Act I, lähes hyväkuntoisena ja liitekin mukana (40 markkaa). Ja samalta vuodelta Pinkkarien puoliklassikkotupla The Wall, okei kondiksessa sekin (35 mk). No niin, tarjouksia joista EI voi kieltäytyä.

Zappaa olen kuolannut jo kauan. En suurena fanina, mutta on kehittynyt noloja fiilareita kun ei Mestaria hyllyssä yhtäkään ole. Halpiksista tietenkään ei Zappan kohdalla kannata juuri haaveilla, hinnat alkavat 120 mk:sta. 1960-luvun klassikkolevystä We’re Only in It for the Money olisin valmis jo pulittamaankin, mutta sen löytäminen olisi melkoinen lottopotti. Ja riittäisikö edes 600 mk?

Ensi kosketukseni Mr Frankin tuotantoon oli kyllä aikanaan lievästi rajunpuoleinen. 16 vuoden kypsässä iässä näet inehmo on kovin vastaanottavainen — siis naivi, viaton ja tietämätön. En aavistanut mitään, kun Tepa sanoi mielihyvin nauhoittavansa Zappaa kuunneltavakseni. Joo-o, kyseessä ei sitten ollut mikään vähempi kuin… 200 Motels! Tehokas rokotus, en tainnut koskaan täysin toipua. 8-O