Lättyostoksilla, uusiks

Tällä kertaa oli todella kiire, joten mitään tappolevyjä ei ollut aikaa kaivella.

Enemmän olikin kyse tyypillisestä jutusta. Kun niitä ziljoonia pinoja hypistelee ja joutuu valintoja tekemään, jää monesti jokin vaivaamaan: että miksi en ottanut sitä tai sitä. Yleensä on sitten pakkomielteisesti palattava hakemaan se-joku, koska muuten kävelisi päiväkausia ympyrää.

Nyt oli kyseessä Creamin live-levy. En Creamia pahemmin diggaile (lisäksi levyssä oli rankka naarmu), mutta kun ei sitäkään hyllystäni vielä löytynyt eikä ajatus rauhaan jättänyt… kassiin siis ja muutama tykö.

Heti kai voi sanoa, ettei live-Cream tule kulumaan. Akti on aikanaan varmaan ollut kermainen, mutta enää ei hetkauta. Viileää virtuositeettia. Lämpö ja intohimo puuttuu. Mutta nyte on Cream hyllyssä, ehh. Mitäs vielä kaivataan… ainakin Elvis, Bowie, Zappa, Who, Jethro, Dusty, The Band — noin alkajaisiksi.

Seuraavaksi City Boy ja Young Men Gone West. Punk-vuodelta 1977. Mitäs tästä nyt sanoisi; että pari bändin levyä on ennestään eikä niissä juurikaan ole hurraamista. Eikä ole tässäkään. Progressiivinen Smokie? Vara-Queen?

Kaikkea ikään kuin on, koukkuja ja melodioita ja kertsejä. Osista vain ei oikein synny mitään. Bändin koko tuotannosta saisi ehkä kelvollisen kymmenen biisin kokoelman. Arvaan silti, että stadionmiljonäärien lisäksi punkhemmot halusivat pyyhkiä stagea juuri tällaisilla hymistelijöillä.

Lättyjä hiplaamassa

Tässä jutussa seuraavat albumit:

  • The Streets: Kestääkö siivet
  • Locomotiv GT: Locomotiv GT
  • Mungo Jerry: Mungo Jerry
  • Mungo Jerry: You Don’t Have to Be in the Army
  • Big Country: The CrossinG
  • Hello: Keep Us Off the Streets
  • Bob Dylan: Saved
  • John Lennon: John Lennon/Plastic Ono Band
  • Juice ja Mikko: Juice ja Mikko
  • The Rolling Stones: The Rolling Stones

Tuurikauppaahan se on vinyylikeräily. Varsinkin jos ei kuulu niihin kapoisiin sisäpiireihin jotka pistävät kättelyssä lihoiksi parhaat päältä. Mutta aina välillä napsahtaa kohtuu sopivasti.

Niukkabudjettisena hemmona suunnistan aina ensin halpislodjuille. Tarkoittaa, kolme levyä kympillä. Skeidaa suurin osa, ja jos tasoa toisinaan löytyykin on levyssä naarmuja ja fläkei tai kannessa vammoja. Usein molempia. Ja jos kaikki on kondiksessa on kyseessä mainstream-kamaa tyyliin Tina Turnerin 80-luku.

Joukkoon sattuu kuitenkin aina välillä puoliharvinaisuuksia tai -klassikoita ja kyllä ne köyhälle kelpaavat vähän ruttuisinakin; että niin kuin »väliaikaisena» versiona jos ei muuta. Semminkin, kun hyvät yksilöt maksavat tuollaista 20–50 euroa. Hyvin kelpaavatten myös muut kuin originaalipainokset, noin yleisesti ottaen. Kunhan soundit ovat jokseenkin kohdallaan, mitä taas ei useinkaan voi tietää. Mutta kun alkuperäisen, hyväkuntoisen verrokin hinta on 10– tai 20–kertainen, ei kantsi jäädä liikaa ihmeilemään. Lätty soimaan!

Kymmenkunta jäi reppuun tänään ja niistä seuraavassa turinaa.

The Streets: Kestääkö siivet [1980]

The Streets tekaisi vuonna 1980 tämän debyyttinsä Kestääkö siivet. Eikä sitten muuta, bändi levisi. Mutta turkkulaissi tarttee hiukka sympata (no ei, jätetään ne Mäkelän tekeleet sentään veke), ja huudatin kyllä jangsterina levyn hittiä, nimibiisiä siis, useinkin Åbon keskustan kuppiloissa. Mutta, eivät ne siis kestäneet.

Nostalgiatrippi — kaikki Beatlesin vinyylit kuuntelussa

Selailin aamupalaksi Steve Turnerin opusta Kovan päivän kirja – kaikki Beatles-laulujen tarinat. Alkoi vyöryä muistojen virta. Muuta ei ollutkaan tehtävissä: kuulokkeet korville ja kaikki vinyylit non-stoppina, yhteen putkeen. Uffs.

Please Please Me [1963]
[Beatles: Please Please Me | front cover]

Beatles: Please Please Me

Rupinen ja raakakin debyyttilätty. Tällä on aina ollut iso paikka sydämessäni, vaikka en osaakaan tarkalleen sanoa miksi. Jokin vain viehättää.

Kenties kyseessä on se tietty 60-lukuinen optimistisuus ja naivius, nulikkamainen ilo ja energia, joka tunkee lähes joka raidalta. Vielä ei olla kovia staroja eikä todellakaan mitään Suuria Säveltäjäneroja — puolet kamasta on lainamatskua. Asialla ovat pikkujannut Liverpoolista, joita on lykästänyt kun on peräti studioon päästy. Tuotanto on kolkkoa ja voikin puhua puolittaisesta live-levystä.

1980-luvun alkuvuosina muistan huudattaneeni tätä useinkin, perjantai- tai lauantai-iltapäivisin, ikään kuin viikonlopun alkajaisiksi. Erityisen vaikuttavia ovat edelleenkin Lennonin vokaalit lainakappaleissa. »Anna» ja »Baby It’s You» ja tietenkin päätösbiisi, klassikosti rokkaava »Twist and Shout».

Tippavalu uhkaa, varsinkin kun vertailee kaikkiin näihin munattomiin nyky-williamseihin. Jeesus, kuinka elinvoimaista rock joskus olikaan!

Lättyä säkkiin

Narahdinpa sitten männä viikolla jopa alennusmyynteihin.

Puhettakaan ei, että juoksisin, semmoisissa yleensä, jostain »hulluista päivistä» puhumattakaan. Mutta satuinpa käppäilemään Turun keskustassa, ja Brahenkadun näyteikkunassa luki että »LP-levyt ja kirjat, 1 euro/kpl». Eihän wanha hamsteri voinut moista vastustaa…

Eikä vähä mitään, opuksia oli tyrkyllä 40.000 kpl ja lättyjäkin jotain 1.000! Plaraaminen kävi siis työstä; tähän mennessä kolme keikkaa, albumeja kahmittu lähes 100 ja kirjojakin kolmisenkymmentä.

Nimenomaan kirjojen suhteen mesta onkin melkoinen aarreaitta. Vinyylimatsku oli tavanomaista mainstreamia ja puolet hankituista äiskälle suunnattua matti ja tauno -kamaa. Mutta keräilytalous joutuu kyllä coitukselle, ehh.

Okei, folks: juhannusta!

Vinyyliä CeeDeeksi

Bestis on alkanut puuhata omia vinyylilättyjään CD-muotoon. A vot! Tarttis itekin. Välineet vaan on pikkasen ruosteessa: äänikortti uupuu ja reteotkin lähinnä mallia kierrätyskeskus.

Mutta jos emolevyltä (integroitu äänipiiri) sattuis löytymään Line in -liitäntä, niin voisko ehkä selvitä yhden piuhan hankkimalla. Viis metriä johtoo, stereo-plugi compuutteriin ja RCA-liitin vahvariin? Oisko peräti noin iisiä?

Handut kyl kutisis jo. Dark Side of the Moon, So Mean, Love Rustler… ja varsinkin Brucen viis (5) live-vinyyliä… mikä orkkukonva!