Leskisen tiilitehdas

Kymmeniä lättyjä ja satoja biisejä. Kirjoja, lehtiartikkeleita, suomennoksia ja muita tekstejä. 50-vuotisjuhlakonsertti ja patsas torilla eli hyvät naiset ja herrat: 30 vuotta Juice Leskistä. Mutta miksi meikä wanha diggari ei ole enää aikoihin innostunut?

Satuin ehkä sentään syntymään sopivasti, sillä olin teini-ikäinen liuhuletti kun Juice julkaisi ekan levynsä vuonna 1973. Efekti oli kokolailla rankka ja toipuminen kesti kauan eikä ehkä tapahtunut lain. Naureskelin Einarille, riisuin jumpperin ja osallistuin Syksyn säveleen. Veivinkin heitin ja kuoppasin Paperitähtiä, mutta tunsin jo Myrkytyksen oireet ja aloin elää Kaksoiselämää. Lopulta halusin hypätä koskeen. Mikä meni pieleen?

[Per Vers, runoilija | etukansi] Päällimmäinen tunne taitaa olla, että biisit eivät oikein ole kestäneet aikaa. Tai juicemaisesti: aikaa ei ole kulunut riittävästi. Kenties juuri siksi ne alkuaikojen styget ovat edelleen kuunneltavia, ja viimeiset 15 vuotta — muutamia poikkeuksia lukuunottamatta — lähes yhdentekeviä.

Satunnaisia helmiä on toki putoillut (esim. »Pienestä pitäen», »Siniristiloppumme»), mutta kyllä ne hautautuvat muun keskinkertaisuuden alle. Eikä tilannetta tietenkään pahemmin paranna maestron vuosien myötä yhä ohuempi ja kapea-alaisempi vokaalisuoritus.

Entä olisiko sitten niin, että Juice kyhää melodisia ristisanoja. Parhaimmillaan ne ovat todella taidokkaita ja kehnoimmillaankin pesevät kuustoset kuusnolla, mutta yhtäkaikki edessä on ristikoiden kohtalo. Kun on aikansa ihastellut nerokkaita riimejä ja sutkauksia, huomaakin olevansa tyhjän päällä. Mitään ei jää.

Vinyyli – rakastettuni

Tiedän, tiedän toki. Sanon sen Sinulle aivan liian harvoin. Varmaankin sen vuoksi, juuri siitä syystä, lojut niin kovin usein mykkänä hyllyssäsi, vain sadat lajitoverisi lohtuna. Sellaisina hetkinä en kadehdi kohtaloasi.

Ajattelen Sinua silti usein. Etenkin silloin, kun olemme erossa ja joudun tahtomattani kuuntelemaan kaukaisia sukulaisiasi, tavarataloissa tai hisseissä. Kuinka silloin kaipaankaan tuttua ja turvallista rahinaasi — sitä samaa, josta niin kovin usein Sinulle tarpeettomasti huomauttelen.

Tiedän myös, että olet havainnut minun hairahtuneen. Olen koskettanut kilpailijoitasi. Niin, juuri niitä: nuorempia, kiiltävissä ja houkuttevissa muovikuorissaan. Voin vain sanoa puolustuksena, että jouduin erehdytetyksi ja että kokemus oli karmiva. Sisältö oli kovin kylmää ja steriiliä ja tunsinkin välitöntä halua palata luoksesi ja levittää tukevat ja lämpöiset kantesi heti ovella.

Ethän siis huoli, sillä tiedän nyt kaiken ja valintani on varma. Sinun kanssasi haluan vanheta ja ottaa vastaan tulevan. Ratisevat vekkisi eivät minua haittaa, sillä ne ovat elämisen merkkejä. Jaksan kevyesti nousta kohottamaan neulasi ja vaivatonta on vaihtaa puoltasi. Pahviset kantesi rispaantuvat ja kuluvat, niin kuin minäkin, mutta paikkaan ne kaikki kohdat hellyydellä, enkä niitä kohta enää huomaa.

Ja jos kerran, eräänä päivänä, kohtalokas naarmu Sinut iäksi vaientaisi, niin senkin kestän. Minun tarvitsee vain muistella satoja yhteisiä hetkiä ja kaikki on hyvin, jälleen. Vinyyli — rakastettuni.

Rakkauden sieppari

[McClinton: Love Rustler]Et tämä Delbert McClintonin Love Rustler onki sit nätti lätty. Simmost soul-rockabilly-rock and roll-bluussii. Miäletön ääni äijäl ja kaik gubbet soittaa ko tauti. Tekis miäli ulvast, et juaska heti ostama, mut ei sitä vissi mistän löyry, paitti jostai divarist vinyyli.

Ai ett kuka Dilpertti? No se äijä ketä opetti Lennonin soittama huuliharppu!